Korvaavaa puutarhahoitoa

eevali tarinoi:

Pari kolme vuotta sitten minulta vietiin rakkain harrastukseni. Tai ei se ollut pelkkä harrastus, vaan suorastaan kutsumus, elämäni puoli sisältöä. Puutarhanhoito. En siihen enää kunnolla kyennytkään mutta kyllä se myös kokonaan kiellettiin. Fysiatri sanoi, että hän kyllä tietää puutarhaleidien työasennot ja ne ovat pahinta, mitä voin selälleni ja jaloilleni tehdä.

Vastavirtainen luonteeni pisti minut yrittämään kitkemistä ja haraamista, mutta kun muutaman kerran putosin polvilleni enkä päässyt siitä ylös, loppui sisukas kiukuttelu siihen. Olihan se shokki ja niin suuri suru, että monet yksinäiset itkuhetket olen puutarhassani viettänyt. Katkeraa on ollut katsoa, kun yli kaksikymmentä vuotta rakentamani, kaaospuutarhaksi nimittämäni alue on muuttunut todella nimensä veroiseksi vain parissa kesässä. Osa sadoista kukkalajikkeista on häipynyt johonkin, sinnikkäimmät ovat jaksaneet taistella elintilasta vahvankin rikkaruohoarmeijan hyökkäystä vastaan.
 

Tyystin kukatonta elämää en onneksi ole joutunut viettämään. Talviajat Pehtoori pitää yllä ikebanaharrastustani tuomalla kukkia viikottain. Viime kesänä rakentelin lähipihalleni paljon ruukkuistuksia ja kohopenkkejä. Niitä voi mainiosti hoitaa tuolissa istuen. Ensi kesän kukka-asetelmat on jo suunniteltu ja taimet ja siemenet tilattu, joten väri-ilo tällekin vuodelle on taattu. Kyllä minä silti yhä kaipaan ”oikeita” puutarhatöitä: maan kääntämistä ja rapsuttamista ja kuokkimista ja mullan, hiekan, lannoitteiden sekoittamista, kompostin kääntämistä ja kunnon taistelua hullaantuneiden rikkakasvien kanssa. Ruukkuviljely on aika kesyä.

Ihan pientä kieroilua...

- Muista sitten, että ensikään kesänä et puutarhassasi riehu, varoitteli Pehtoori, kun yllätti minut taimiluetteloita tutkimassa. - Joo joo, sanoin (kuten sanon aina Pehtoorin komennoille; sillee pääsee helpoimmalla). Virnistelin sisäänpäin, sillä vilpittömästi aion olla raatamatta omassa puutarhassani, mutta kukaan ei ole varoittanut toisten puutarhoista.

Ja nythän on niin, että tyttäreni – ainakin äidillensä suureksi yllätykseksi – vaihtoi ikuisen kalliolaisuutensa espoolaisuuteen, johon kummallisuuteen sisältyy ainakin yksi ihanuus: rappiolla oleva etelärinteinen puutarha. Teistä kukaan tuskin hurjasti hämmästyy, että annoin joululahjaksi unelmapuutarhan suunnitelmat ja kasvit. Sitä suunnitelmaa olen innostuksesta täristen mielikuvitellut täällä talven vankilassa.

Puutarhan teemana on valkoinen, hento rosa ja huimaavat tuoksut. Erikokoisiksi ryhmiksi tulevat nämä: Sarah Bernhardt, Shirley Temple, Festiva maxima ja Bowl of Beauty. Siis pioneja ovat nämä ja niitä tuoksuvaisimpia. Puusäleikköihin kiipeilevät Valge Daam, Madame de Coultre ynnä Hagley hybrid, kärhöjä kaikki. Puutarhan perällä on iso luonnonkivi, jollaisesta olen aina haaveillut omaan puutarhaani. Sen päälle olisi kiva saada kiertämään joko siperiankärhö tai köynnöshortensia, mutta ehkä ei vielä kannata, sillä pihalla liikkuu myös viiden vanha ikiliikkuja, joka mahdollisesti haluaa kiipeillä kivillä.

Näiden suurten kukkaryhmien lisäksi sinne tänne ja jonnekin voi ripotella jotain pienempiä yllätyksiä, mutta vielä en tiedä mitä. Belliksiä, kieloja, aidanteeksi jasmiinia? Vaihtoehtojahan on noin sata tai tuhat.

Näitä kukkakonsulentin haaveita miettiessäni pääsen monen kurjan talvipäivän yli ja ohi, ja kevät tulee ennemmin kuin uskonkaan. Ehkä.

P.S. Jos tyttärelleni ostamieni pionin taimien joukkoon eksyy tillipioni, jota olen vuosikausia himoinnut omaan puutarhaani, niin se on ihan pelkkä vahinko, ei ollenkaan suunniteltu juttu. Uskookohan Pehtoori?

Kadonneet äänet

eevali tarinoi:

Hiljaisuus, se on lopullinen merkki. Nyt on syksy eikä se ole peruutettavissa.

Sitkeästi olen pitänyt kesän helmuksista kiinni ja puolustellut harmaaviittaisia sadepäiviä: huomenna aurinko paistaa ja on lämmintä ja parvekkeella tai pihalla voi viettää kaffehetkiä, lukea kirjoja ja siristää silmiä valon säkeniltä.

Nyt ei puolusteluja enää riitä. Kirjojen sivuja ei voi käännellä tumput kädessä. Kahvi jäähtyy minuuttihetkessä. Oravat eivät jää pää kallellaan naksuttamaan oksalle, vaan säntäilevät talvipiilolta toiselle kätkemään ruokavarastojaan. Jokunen lintu istuu puussa, vaiti ja vähän hajamielisen näköisenä. Puissa on enemmän keltaisia kuin vihreitä lehtiä; suuri osa lehdistä on maassa eikä tuuli lehdistössä soi, vaan puhaltaa läpi.

Puutarhassa on hiljaista. Ei kuulu enää kasvun kuhinaa, ei kukkien ilon kirkaisuja nousevalle auringolle. Lintujen kiimasoitto ja reviirivaroitukset ovat vaienneet. Ei soita sirkka viuluaan eikä sammakko raaku variksen kanssa kilpaa. Myös menneisyyden varjot ovat pihapoluilta kaikonneet. Syyspuutarha on yksinäinen paikka.

Kun kesällä kuljen puutarhapolkujani, en ole koskaan yksin. Kissani Ropsu on vuosia sitten kuollut, mutta sen sielu asuu yhä mökkipuutarhassa. Joskus se lepattelee sitruunaperhosen hahmossa, toisinaan taas tassuttelee pitkin plantaasin polkuja ja vilkaisee välillä minua, että seuraanko johtajaa. Kissasielun lisäksi poluilla kipittää aika lauma lapsia. Milloin minkäkin nurkan takaa kuuluu intiaanikiljahduksia, naurua, itkua, tappelunujakan ääniä. Vuosia ja kymmeniä sitten minulla oli parhaimpaan (tai pahimpaan) aikaan puoli tusinaa kesälasta kerralla. Heidän kaikkien äänet ovat tallentuneet pihamaisemaani ja kuuluvat korviini joka kesä, riemukkaina ja haikeina muistoina.

Talo on suljettu, muistot ovat lukkiutuneet ullakkokomeroon. Vain kesästä itsepäisesti kiinnipitävä kurttulehtiruusu on aukaissut muutaman valjun kukan. Vaahtera on pudottanut lehtensä tyhjälle nurmelle. Hyppään vaahteranlehtikasaan ja kuuntelen sen kahinan ja sipinän säestystä Syyslaululle: Näkemiin ja kuulemiin, kesä!

Syksy

Merjan merkintä:

Pakko se on sanoa ääneenkin: nyt on syksy.  Ei enää loppukesä tai jokin muu menneeseen tarraava kesänjatke. Syksy se on, eikä siinä mitään vikaa ole. Tämmöisen kesän jälkeen syksyyn on sitä paitsi ihana laskeutua. On ollut lämpöä, aurinkoa, sopivasti sadetta ja pilvipoutaa. Kaikilla on ollut säiden puolesta hyvä kesä: ihmisillä, kukilla, yrteillä, porkkanoilla, mustajuurilla, etanoilla, hyttysillä. Tosin kirvoilla taisi ainakin täällä Turun seudulla mennä vähän heikommin. Jossakin vaiheessa kesää yleensä mustien pisteiden pilkuttama kameliajasmike ainakin sai tänä vuonna olla rauhassa kiusaajiltaan.

Mutta nyt on siis syksy ja sadonkorjuuaika. Ja hyvä se sato on ollutkin! Vadelmat napsittiin tuoreeltaan parempiin suihin ja herukat ja raparperit on keitetty mehuksi (ne on jo melkein  juotukin!).  Kasvimaa kantoi kauniisti yrttejä, kesäkurpitsaa, salaattia. Mustajuurikausi on parhaimmillaan juuri nyt. Toista kesää palvellut ihanainen kasvihuoneeni osoittautui oikeaksi aarreaitaksi. Koskaan ennen ei tomaattisato ole ollut näin runsas, ja lajikevalintani näyttävät menneen nappiin. Minä viljelen vain huolella valikoituja kirsikkatomaatteja, koska niillä on korkeampi kilohinta. Tanskan vientiä minulla on varaa ostaa kaupastakin.  

Riemukas tomaattikesä

Ensimmäisenä heinäkuussa hedelmänsä kypsytti Sweet Olive yhtä aikaa Gardeners Delightin kanssa. Sitten oli vuorossa uusi tuttavuus Chocolate Cherry (kuvassa).  Sepä onkin hauska lajike, tummanruskea, mehukas ja makoisa. Ildi sai pienet keltaiset marjansa kypsiksi elokuussa. Ildi ei ehkä ole liiallisella makeudella pilattu, mutta on vertaansa vailla persiljaisen munakkaan maku- ja väripilkkuna. Sokerina pohjalla – kirjaimellisesti – elokuun lopulla kypsyi ensimmäistä kertaa viljelyssä ollut Tomatoberry. Se on uskomattoman makea ja paksuhkon nahkansa takia säilyy korjuukunnossa pitkään. Ja tomaattien hellässä huomassa basilikat tuoksuivat koko pitkän kesän. Sitruunabasilika oli uusi kokeilu, joka löi minut ällikällä. Miten voi jokin muu kasvi kuin sitruuna tuoksua ja maistua niin paljon sitruunalta? Yritit roikkuvat nyt sievinä nippuina keittiön katossa kuivumassa.

Tänään keräsin kasvihuoneesta viimeiset Chocolate Cherryt ja Tomatoberryt. Sitten onkin edessä enää kasvihuoneen siivous ja viiniköynnöksen leikkaaminen joskus marraskuun tietämillä.

Talvi riutalla

Talven ajan tämä blogi saa minun puolestani maata joutilaana uunin pankolla. Eevali ehkä tarinoi täällä kesämuistojaan ja -haaveitaan, mutta minä suuntaan tarmoni uudehkoon riutta-akvaariooni. Niitä juttuja voit seurata Riutta olohuoneessa –blogissa.

Kiitän kaikkia lukijoita, keväällä tavataan!

Omat ja varastetut

eevali tarinoi:

Mitä lie perinnetietoutta mutta mummoni sanoi, että parhaiten menestyvät varastetut kasvit, ja jos joltakin saa kasvien taimia tai pistokkaita, niistä ei saa kiittää.

Mikäpä minä olen mummon vanhoja viisauksia vastustamaan. Olen elänyt näiden osviittojen mukaan ja siten lisännyt kiitettävästi perennavalikoimaani. Yhteen aikaan minulla oli aina laukussani pieni puutarhalapio - siltä varalta, että kulkeissani törmäisin mielenkiintoisiin kasveihin. Ja törmätty on. Monissa puistoissa, puutarhoissa, teiden ja polkujen vieruspenkereillä. Tyttäreni kun kuuli tästä perennojen keräilyharrastuksestani, huokaili: ”Kyllä vielä joskus käy niin, että poliisi soittaa ja sanoo, että olet putkassa kasvien vohkimisesta. Arvaa, tulenko lunastamaan sinut vapaaksi!”

Puutarhassani on parhaimmillaan ollut monta sataa erilaista perennaa. Enää niitä on ehkä sata, ehkä jopa vähemmän. Puutarhaliikkeistä olen ostanut hyvin vähän perennoja. Joitain kukkia on löytynyt talomme ympäristöstä villiintyneinä, hyvin paljon olen kasvattanut itse siemenistä, paljon olen saanut ystäviltä ja paljon ”löytänyt” kaikenlaisista paikoista.

Tunnen kyllä kaikkien kasvieni virallisen nimen, monista jopa latinalaiset nimet, mutta usein puhuttelen kukkakavereitani sen mukaan, keneltä olen niitä saanut tai mistä olen niitä kaapannut.

Niinpä minulla on Siljan rasittava rusoangervo, Tainan tädin hehkuva keltamaite, Katin suloinen suopayrtti, Liisan villiintyvä tarha-alpi, Anitan erikoinen iiris, Hilkan minttu ja paikkamuistoina M:n linnan timjami ja mäkimeirami, H:n kartanon tiikerinlilja, M:n puiston varjolilja, H:n puiston ukon- ja vuohenkello, P:n arboretumin kleitonia, S:n kyläkaupan piha, K:n linnan akileija ja sitä rataa...

Akileijojen kidnappaaminen oli oikein seikkailu. Sillä kertaa minulla ei sattunut olemaan lapiota mukana, joten ensin piti lainata työkaluksi lusikka. Seuraavaksi li odotettava kesäyöhön hieman pimenemistä ja sitten siinä hämärässä löytää ne himputin kukat. Ne olivat kukkapenkistä polulle levinneitä ja tulkitsin, että suoritan vain ystävällistä kitkemistoimenpidettä. Ystävällisyys oli lopahtaa, kun kovaa polkua kaivellessani lusikka katkesi ja jouduin nylkyttämään akileijan juuria lusikan varrella hartaasti kuin vanki viilalla kaltereitaan.

Mutta hyvin ovat akileijat viihtyneet ja kaikki muutkin muualta siirretyt kukat. Siis mummo oli oikeassa – niin kuin mummot yleensä ovat.

Hurmaava murhaaja

eevali tarinoi:

Olen lukenut – tai siis oikeastaan katsellut männä viikolla kirjaa 20 tyylikästä ja viihtyisää pohjoismaista kotia. Talvisin selailen monia sisustuslehtiä. Niin kirjassa kuin lehdissä esitellyt asunnot ovat kuin toistensa kopioita. Ensinnäkin nykykodeissa on lääniä per naama noin 300 neliötä. Toisekseen kaikki keittiöt ovat integroituja – mitä hitsiä se sitten tarkoittaneekin – ja muu kalustus ankaran minimalistista. Kolmas ja ehdottomasti tärkein ominaisuus on, että kaikki asunnot ovat valkoisia katosta lattiaan. Valkoinen tietysti vaihtelee: on sinkkivalkoista, kermanvalkoista, pellavanvalkoista, hopeanvalkoista, luonnonvalkoista, lumivalkoista jne...

Vivahteita riittää, mutta valkoinen on pakollista, koska se ja vain se tekee kodista valoisan, avaran ja hyvän tyylikkään taustan muille väreille. Sillä tottahan muita värejä kannattaa käyttää, siten yllättää katselijan hurmoksiin asti. Mikäpä onkaan kiehtovampaa kuin sininen, okranvärinen tai peräti tulenpunainen tyyny valkoisella sohvalla? Joku tosi räväkkä ja uskalias sisustaja asettelee esille suorastaan kaksi värillistä tyynyä.

Näitä riehakkaan iloisia koteja katsellessani tuli mieleeni, että tällaisten tyylipuhtaiden valkominimalististen asuntojen ympärille täytyisi ehdottomasti saada samanlainen pihaympäristö. On tietysti mahdollista rakennuttaa japanilainen puutarha: kaikki pinnat peitetään valkoisella hiekalla ja murskeella, sinne tänne muutama iso valkoinen kivi ja väri-iloksi muutama bambutikkukuvio. Hmmm, tyyliä siinä on, mutta jo hieman kulunut idea eikä aivan pohjoismaista alkuperää.

Minullapa on tarjolla hyvin luonnonmukainen ja helppohoitoinen ratkaisu: yhden kasvin puutarha. Perustaminen on helppoa, koska maata ei tarvitse millään lailla muokata eikä kärrätä hiekkaa tai multaa tonnikaupalla. Alustaksi kelpaa vaikka betonilevy tai kivikova savi, sillä kasvikaunottaremme on hyvin vaatimaton kasvuolosuhteilleen. Myöskään kastelua tai lannoitusta ei tarvita, vain muutama taimi pitkin pihaa ja puiden juurelle ja sitten vain tyynesti odottamaan kasvun ihmettä.

Ja ihme tapahtuu: jo puolessa välissä kesää pihalla ja puiden rungoilla on tiheä, ihastuttava lehtimatto, jota koristavat suuret valkoiset kukat. Kukat ovat läpikuultavia, kellomaisia kuin keijujen mekot. Joidenkin lajikkeiden väri taittuu hieman roosaan, hehkuvat kuin pienen lapsen poski. Kuutamossa valkeat hamoset hehkuvat sievinä tuikkuina.

Jo ensimmäisenä kesänä piha peittyy täydellisesti ja puihinkin on kietoutunut köynnös monen metrin korkeudelta. Seuraavina kesinä ei ole pelkoa siitä, että jotkin muut kasvit sotkisivat tätä yhden kasvin harmoniaa ja muutamassa kesässä puutkin lopettavat työntämästä turhanaikaisia lehtiä ja kukkia esille.

Tämä ihmeellisen eloisa, iloisa kasvi on karhunköynnös eli isokierto eli elämänlanka. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä veikeä tuulenvire tai räkätin poikanen on kantanut sen siemeniä plantaasillemme, mutta täällä se on ja luultavasti pysyy. Elinvoimansa se on todistanut vastaansanomattomasti. Plantaasin kaukonurkassa oleva vanhan navetan raunio on kadonnut elämänlangan alle ja muutamat ruusupensaat ovat muuttuneet elämänlankakukkuloiksi. Sekään ei tälle tappajalle ole riittänyt, vaan tämä hurmaava murhaaja on ottanut hengiltä muutaman suuren puunkin – kaksi koiranheisipuuta, yhden vanhan omenapuun ja yhden tosi ison raidan.

Pehtoori on julistanut sodan elämänlankaa vastaan. Vaikka Pehtoori on vanhan ison viikatteen kanssa hosuessaan julman hakkapeliitan näköinen, en pistäisi suuria säästöjäni likoon hänen puolestaan. Näyttää nimittäin siltä, että kun Pehtoori on saanut niitetyksi yhden elämänlankapöheikön sileäksi, sen tilalla on kolmen viikon päästä seitsemän uutta.

P.S. Jos joku nyt innostui elämänlankapuutarhasta, siemeniä ja taimia saa minulta. Eikä maksa paljon.

Pidä huivistas kiinni, EveLiina!

Eevali tarinoi:

Kuistin pylväässä, pienessä narulenkissä roikkuu iänikuisen vanha sifonki huivi. Risainen resu se on, mutta sillä on hyvin tärkeä tehtävä: hellepäivinä kastelen sen jääkylmään veteen ja kiedon sen päähäni pitämään nerokasta aivoani viileänä.

Tänä aamuna istuin kahvimukini kera kuistin korituolissa ja ajattelin. Kaikenlaista. Suljin silmäni ja ajattelin, että en ajattele mitään; olen vain kesäaamu. Muutaman minuutin kuluttua avasin silmät, mutta jouduin räpyttelemään niitä moneen kertaan, kun luulin että näen unta. Ihanaa unta: huivin repaleessani räpytteli kuusi perhosta. Kaksi neitoperhosta, yksi suruvaippa ja kolme kaaliperhosta. Pannahinen, ei tietenkää kameraa tai kännykkää paikalla! Vaikka tuskin olisin uskaltanut ruveta kuvaamaankaan. Nytkin istuin liikkumatta, lähes hengittämättä, hiljaa. Perhoset leyhyttelivät siipiään. Jotain asiaa niillä oli toisilleen, mutta minulle eivät puhuneet. Ja kun tuuli puhalsi vähän kovemmin, niin perhoset nousivat ilmaan ja liihottelivat kaikkien tuulten teille.

Huomenaamulla menen kuistille huivi päässä ja koetan esittää liikkumatonta perhosten palaveritoria. Vai olisinko kukka kumminkin?

Suloiset suvikurkut

Merjan merkintä

Ensimmäistä kertaa kasvattelen tänä kesänä kurkkuja. Kylvin keväällä salaattikurkkua, jonka pitäisi menestyä sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Laitoin koeluonteisesti kasvamaan kumpaankin ja eroja on nähtävissä kyllä. Kasvihuoneessa ensimmäiset kypsyivät jo heinäkuun alussa, avomaalla alkaa vasta nyt tulla poimittavaa; pieniä tosin ovat vieläkin.

Vanha sääntö on, että kurkkua ja tomaattia ei pitäisi kasvattaa samassa kasvihuoneessa. Mutta koska minulla on vain tuo yksi huone, siellä ne nyt kasvavat rinta rinnan. Vielä ei ole suurempaa riitaa ollut havaittavissa. Ovat sovussa, pysyvät paikoillaan, ei kuulu pahaa kiroilua, ja molemmat tekevät hedelmää oikein mukavasti.

Kurkku on kurkku, ajattelin aina. Se maistuu – no, vedeltä lähinnä, eikä siitä liho. Mutta huu haa: oman maan kurkku on jotain ihan muuta! Se on täynnä kasvimaan taikaa, ruohon viheriää ja auringon makua. Se on makea ja mehevä, ihan parasta!

Lapsuudenkodissani syötiin suvikurkkuja; etikassa ja sokeriliemessä maustettuja ihanuuksia. Isäni vaati niitä aina kesäisin. Itse hän ei vanhan kansan miehenä toki keittiöön astunut, mutta äitini valmisti niitä omalla somerolaisella reseptillään. Niitä piti olla uusien perunoiden lisukkeena. Niitä piti olla leivän päälle ja silakan kylkeen. Ja niitä piti olla huikopalaksi ihan muutoin vain.

Luulin aina, että noita suvikurkkuja osaa jokainen tehdä tuosta vaan! Mutta olin väärässä. En osannut. Tein kaikenlaista vähän sinne päin: milloin oli liikaa etikkaa, milloin suolaa. Eivät ne koskaan maistuneet samalta kuin äitini tekemät maistuivat. Enkä tietenkään ehtinyt ajoissa kysyä…

Viikko sitten sain sähköpostiini Herrankukkaron perjantaireseptin. Pentti-Oskari Kankaan ”Pojat on poikia” kirjoituksessa oli uusi kurkkuohje. Jokin kuiski minulle, että kannattaa kokeilla vielä kerran. Ja hyvä tuli! Ne kurkut olivat ihan niin kuin lapsuuden kurkut; makeat ja happamat yhtä aikaa, ja ihanasti tillin pökerryttämät.

Nyt niitä on jo kolmas satsi tekeytymässä. Aamukahvilla Marie-keksin päällä eivät muuten maistu yhtään hullummalta…

********************

PS. Minulla ei ole mitään sidoksia Herrankukkaroon eikä tämä ole mainos. Itse olen kumminkin kovin iloinen, kun saan kerran viikossa sähköpostiini uuden reseptin. Tilaa sinäkin, jos haluat: http://www.perjantairesepti.fi/