torstai 6. syyskuuta 2012

Pienet sadot, mutta sen paremmat

Orvokki, syötävän kaunista
eevali tarinoi: 

En ole koskaan ollut mikään hyötypuutarhuri. Minun puutarhani tarkoitus on tuottaa elämän koreutta ja esteettisiä kokemuksia. No, siitä voidaan tietysti keskustella, ovatko juuri ne elämykset hyötyä vai hömppää...

Mutta jos yksinkertaisuuden vuoksi nimitämme hyötyviljelyksi syötävien kasvien kasvattamisen, niin siitä meillä on aina huolehtinut Pehtoori, mikä sangen luonnollista onkin. Pehtoorille kuuluvat peltotyöt ja plantaasin Leidi järjestelee kukka-asetelmia violetti lierihattu päässään.

Jos tuoksua voisi syödä...
Olen kyllä aina harrastanut yrttien viljelyä, vaikka niitä hyötykasveiksi sanotaankin. Niitä kannattaa kasvattaa, vaikkei niitä söisikään: ne ovat ihanasti tuoksuvia ja kukkamaassakin kauniita. Kukkapenkkien reunuskasveina olen käyttänyt varsinkin peikonpörröistä persiljaa ja hienosti kukkivaa ruohosipulia, jonka kukat ovat hämmästyttävän kestäviä leikkokukkinakin.

Persilja pörrötukka
Minulla oli yli kymmenen vuoden ajan korkea yrttilaatikko, johon mahtui 10-15 eri yrttiä, sekä yksi- että monivuotisia. Laatikolle kävi vähän köpelösti, kun sen kimppuun salakavalasti hyökkäsi muurahaisarmeija. Muurahaiset rakensivat ahkerasti käytäviä ja kotoluolia ja lopulta koko yrttikasvatustila romahti kuin maanjäristyksessä. Se jälkeen yrttini ovat kasvaneet hajanaisesti siellä sun täällä; hyvin kuitenkin.

Yrttisato kerätään ennen kukkimista, sanotaan, mutta minä olen pakastanut ainakin timjamia, meiramia ja minttua kukkivina ja hyvin ovat maistuneet. Lisäksi ne ovat kukkaisen somia salaateissa tai juomissa: niiden väri... niin se on suloinen vaalea liila.

Kasvatan mielelläni mitä yrttejä tahansa, mutta makunsa puolesta lempiyrttejäni ovat sitruunamelissa, minttu, kirveli, lipstikka ja timjami sekä krassi. Kirveli maistuu lakritsille, krassi ja timjami ovat pippurisia ja lipstikka korvaa jopa liemikuutiot soppa- ja pataruoissa. Tyttäreni kertoo sellaista tarinaa, että minä syötin lapsilleni minttua kaikissa mahdottomissakiin ruoissa, jotta he lopulta olivat ihan minttuja. Pelkkää panettelua, sanon minä...

Sitruunatimjami, uusi ihastus
Tämän kesän iloinen yllätys on ollut muotiyrtti sitruunatimjami: siinä on hieno kirpeä sitruunan maku ja se kasvaa ihan villinä. Olen leikannut sen tyngäksi jo kaksi kertaa ja taas se on pöheikkönä. Aion talvettaa sen ikkunalaudalla, vaikka uskon että se talvehtisi myös ulkona kuten tavallinenkin timjami. Sitruunatimjamia olen käyttänyt muun muassa kalojen graavaamisessa ja risotossa makoisin tuloksin.

Ja kyllähän kukkiakin voi syödä; varsinkin ruusu, orvokki, kehäkukka ja krassi ovat salaateissa kauniita ja makoisia. Myös leivonnassa niitä koristeina käyttäisin, jos leipoisin.

Satokauden kääpiöt
Jos ovat yrtit pienikokoista satoa, niin vielä pikkuruisempia ovat siemenet. Olen joinain menneinä vuosina tehnyt kymmenittäin, jopa sadoittain siemenpusseja, joita jakelin ystäville ja kylän henkilöille. Nykyään pussitan siemensatoa vain itselleni ja pyynnöstä muille.

Siemenien kerääminen ei ole ihan yksinkertaista. Tänä kesänä se on ollut erityisen hankalaa, kun täällä on satanut niin paljon. Märkinä ei siemeniä kannata poimia; ne homehtuvat niin helposti. Lisäksi niiden kerääminen vaatii hyvää vaanijan silmää, että osaa ottaa ne kypsinä, vaan ei liian myöhään. Voi käydä niinkin hullusti, että siemenkodat ovat jo tyhjentyneet, jos odottaa liian kauan. Jonkinlaisen siemenvalikoiman olen nytkin saanut ja aion kylvää niitä vaivihkaa – enpä kerro, minne. Salapuutarhuri iskee syysillan pimeydessä...


tiistai 7. elokuuta 2012

Vedenpisara uima-altaassa

eevali tarinoi:



Missä ne miljoonat kellot?
Vedenpisara ei myrskyistä häiriinny.
 Jo kansalliskirjailijaherra totesi, että mitäpä olisi plantaasi ilman aitan polulla uivaa emäntää. Tänä kesänä se on nähty, ettei meidän tienoolla emäntänä pärjää kuin uimamaisterit. Sadetta on losottanut niin tasaisen varmasti, että mökkipäiväkirjan todistuksen mukaisesti kahdessa ja puolessa kuukaudessa on ollut vain kuusi aivan sateetonta päivää.

Suomessahan ei viljellä riisiä, joten puutarhan kasvit ovat aikalailla purnanneet uima-allasolosuhteista. Perennat ovat sisupusseja ja sinnittelevät lilluvassa lammikossakin, mutta kesäkukat veden täyttämissä ruukuissaan ovat sekä murheisia että kiukkuisia. Esimerkiksi miljoonakellot, jotka muina kesinä heinä-elokuun vaihteessa ovat kasvattaneet puoli miljoonaa kellokukkaa, mutta nyt ei ole vielä kukan kukkaa. Muutama empivä nuppu on näkyvissä.



Mutta yksi on yllättänyt: verenpisara. Kolme sinivalkokukkaista verenpisaraa on kasvanut tuuheaksi ja kukkivaksi, vaikka niiden korissa ei ole pohjalla reikiä ja siksi rankkasateet ovat jatkuvasti täyttäneet korin vesialtaaksi. Tästä olen päätellyt, että ”verenpisara” on pohjoisen murretta ja onkin oikealta nimeltään vedenpisara. Ensi kesänä hankin paaaljon vedenpisaroita ja panen ne keväällä muiden kesäkukkien uimaopettajaksi.

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Omenapuun kesämekko

Merjan merkintä:

Kun kasvihuone pari kesää sitten vaihtui isompaan, tuli viereinen omenapuu liian lähelle. Kasvihuoneen oven edessä sojottavat oksat haittasivat sisäänkäyntiä, joten vanha puu sai kaatotuomion. 

Hedelmänsä olivat aina olleet muumiotaudin vaivaamia, mutta onneksi myös aika mauttomia. Niin ettei se tauti sinänsä ollut paljon haitannut.  

Kaatopäätös ei siis aiheuttanut suurta tuskaa, vaan reippaasti komensin mieheni tarttumaan sahaan ja kirveeseen.
Puu oli pieni ja matala, joten pari suurinta oksaa kasvihuoneen oven edestä olivat pian mennyttä. Vielä muutama oksa lisää, ja oli tullut kirveen vuoro. Ilmassa leijui vahvana "halki, poikki ja pinoon" -meininki.
Mutta sitten tapahtui jotain hyvin kummallista: lähes torsoksi leikattu omenapuu alkoi puhua!   
– Nyt kun olet leikannut isoimmat oksani, voisit ehkä ystävällisesti säästää loput? Enää en ole tielläsi, vaan vaivatta mahdut kulkemaan kasvihuoneeseesi.  Ei ollut kaunista runnella minua tällä tavoin, mutta voin ehkä antaa sen anteeksi, jos puet minut uuteen kauniiseen kesämekkoon.
Vanhan omenapuun henki oli puhunut. Se oli puhunut viisaita, ja sitä oli kuunneltava. Siispä kirves pois ja kesämekon hankintaan.
Kasvimaan laidalla villinä rehottanut lumikärhö sai siirron omenapuun juurelle. Sen metrien pituiset versot ja valkeat kukat saivat omenapuusta oivallisen asumuksen. Siirron jälkeen kävi selväksi, että kärhö silminnähden viihtyy uudessa kodissaan. Onhan hedelmätarhan reuna selvästi kasvimaata arvostetumpaa aluetta ja hyvää osoitetta. Ja näköala ei ole hullumpi puutarhan tässä osassa.  
Omenapuukin on alkanut sopeutua rujoon olemukseensa, jota se paikkailee vain hyvin hienovaraisella uudella kasvulla.  Hedelmiä se ei ole viitsityt enää juurikaan tuottaa.  Sen sijaan se verhoutuu ylenpalttiseen valkeaan pitsiryöppyyn.  Pitsiä riittää päästä varpaisiin ja vähän jää vielä ylikin. Se on upea!
Joskus, kun juon aamukahvia kukkivan kärhöpuun alla, voin selvästi kuulla, miten ne kaksi rupattelevat sopuisasti keskenään. Omenapuu on hyväksynyt aiheuttamani kolhut ja jatkaa elämäänsä yhdessä uuden ystävänänsä kanssa.
                                                                                       

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Elukoita, onhan noita

eevali tarinoi:

 Jos puutarhassa olisi vain kasveja, niin se olisi aika hiljainen ja liikkumaton paikka. Eloa ja vilinää puutarhaamme tuovat kymmenet tuhannet eläimet, nuo päiviemme ja öittemme sulostuttajat. Osa niistä julkisuusotuksia, suurin osa piiloutujia.

Sulostuttajia? Hmmmjaa, se riippuu näkökulmasta. Joskus minusta tuntuu, että mitä söpömpi elukka, sen enempi se on pahis puutarhurin kannalta. Ajattelepa esimerkiksi peuroja ja jäniksiä – mitä söpöläisiä ne ovatkaan! Silti pistäisin ne aika mieluusti teuraaksi pihaltani, josta ne keväisin innokkaasti ja tehokkaasti pistävät poskeensa hedelmäpuiden oksia ja kukkien taimia.

Kesäkuussa ihastuin, kun uutuutena puutarhaani ilmestyi sepelkyyhky. Äänihän sillä ei hääppönen ole, muistuttaa pöllön huu-huu-huhuilua, mutta soma se on siniharmaassa mekossaan ja päätään keikistellen. Ihastus lopahti äkisti, kun tapasin kyyhkyn kurluttamassa salaattipenkissä kupu pullollaan. Pikkuruiset herneen taimetkin näkyivät kelvanneen, koska niitä ei enää näkynyt. Fasaanit olen jo julistanut paistiriistaksi ja samaan kategoriaan on nyt korotettu myös kyyhky.

Takapihallani on ojan reunassa kaksi vanhaa, komeaa katajaa. Paitsi että kataja on kaunis ja tuoksuva puu (vaiko pensas?), siitä saa riista- ja pataruokiin tosi hyviä marjoja mausteeksi. Syksyisin olen kerännyt niitä sinisiä pippurinkokoisia marjoja purkkiin vuoden tarpeeksi. Kataja on sillä lailla erikoinen, että sen kypsät marjat ovat kaksivuotisia: yksivuotisina eli raakoina ne ovat vihreitä ja siitä vuoden kuluttua sinisiä kypsiä.

Pari kolme vuotta olen ihmetellyt, kun katajissa on vain vihreitä marjoja. Olen ajatellut, että ehkä ankarat talvet ja myrskyt ovat varistaneet kypsät marjat maahan. Kunnes...  eräänä aamuna pari viikkoa sitten näin pienen suloisen pihapiirin ilostuttajan, talitintin, vetävän naamaansa sinisiä katajan marjoja kuin suurempikin rohmu. Mitäs nyt pitäisi tehdä? Laittaa katajille verkot, ampua stritsoilla tintit vai alistua kohtaloonsa?

Jokaisen puutarhafriikin kauhu on myyräkannan runsaus, josta varoitellaan lehdissä aina keväällä. Minua se ei enää hätkäytä, sillä olen alistunut siihen, että plantaasillani on myyräkansojen reservaatti. Sekä maamyyrät, metsämyyrät että vesimyyrät ovat kotiutuneet mailleni nin hyvin, että ne eivät enää välitä edes piiloutua. Vesimyyrät kaivelevat metrien mittaisia onkaloitaan, pistävät joskus päänsä maanpinnalle ja vilkuttavat lähtiessään uusiin tunnelitöihin. Metsämyyrät järjestävät kuohkeassa mullassa sukelluksen olympialaisia ja viestivät ilonsa hyvästä taimibuffeetarjoilusta.

Olen painajaisunessa nähnyt, miten kaikki myyrät nousevat maan pimennoista pihanurmelleni ja esittävät minulle serenaadin ja minä vain ymyilen ja aplodeeraan. Hyvinkin mahdollista; niin nöyräksi olen myyrien suhteen tullut.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Viiniä kasvihuoneessa

Merjan merkintä:

Pari kesää sitten sijoitin edesmenneen äitini pankkitilillä olleet muutamat satalappuset uuteen kasvihuoneeseen. Uskon, että myös äiti olisi pitänyt hankintaa viisaana ja kannatettavana, koska oli puutarhaihmisiä itsekin.
Kasvihuone on vaatimaton, lähinnä tomaatinviljelyä varten hankittu. Tomaattien lisäksi halusin sinne kuitenkin jotain kiinnostavaa ja vähän turhanpäiväistäkin. Halusin viiniköynnöksen, aitoviinin eli Vitis viniferan, sen minkä rypäleistä tehdään oikeaa viiniä ja lehdistä viininlehtikääryleitä.  
Ensimmäiset rypäleet
Punaviinin ystävänä valitsin tumman rypäleen, latvialaisen Zilgan. Se on kestävä, Siperiankin oloissa pärjäävä lajike.  Se on makeaksi mainittu ja pitää sisällään vain pienet siemenet. Zilga elää nyt kasvihuoneessa kolmatta kesäänsä, ja ensimmäistä kertaa siihen on tulossa rypäleitä!
Toukokuussa lehtien sekaan ilmestyi pienen pieniä, nuppineulan päätäkin pienempiä pallukkakimppuja. Nyt ne ovat kasvaneet ja alkavat muistuttaa oikeita rypäleterttuja. Tosin hyvin pieniä ne ovat vieläkin.
Leikkaamisen sietämätön vaikeus
Koska tavoitteena on alusta alkaen ollut saada köynnöksestä oikeasti rypäleitä antava yksilö, olen leikannut sitä parhaan kykyni mukaan. Jotta homma ei olisi liian helppoa, on leikkaamisesta tietysti monta eri koulukuntaa ja ohjetta. Olen sovittanut yhteen vähiten ristiriitaisia ohjeita ja rakentanut niistä itselleni sopivan sekoituksen.  
Kesällä olen typistänyt kasvua lyhentämällä sivuversoja ja syksyllä myöhään olen katkaissut pääversojen uuden kasvun 6 – 7 silmun jälkeen. 
Vaikkei satoa haluaisikaan, on leikkaaminen pienessä kasvihuoneessa silti välttämätöntä. Viiniköynnös on erittäin rotevakasvuinen, ja ilman leikkaamista sen lehvästö jättäisi pian kaikki muut kasvihuoneen asukit varjoonsa.
Tänään lyhensin sivuversoja rypäleterttujen yläpuolelta ja poistin suurimpia varjostavia lehtiä. Toivon, että näin rypäleet saisivat riittävästi valoa ja ilmaa ja jaksaisivat kasvaa kypsiksi asti. Ja kun ne ovat kypsiä – niin mitä sitten?
Suuhun vai pulloon, prosenteilla vai ilman?
En tosiaan oikein tiedä. Varmaan suurin osa tulee syödyksi semmoisenaan. Tai ehkä niistä voisi keittää mehua Mehu-Maijassa samaan tapaan kuin viinimarjoista? Ja voisihan sitä ryhtyä oikeaksi viinitarhuriksi ja laittaa pystyyn viinitehtaan! Olisihan hienoa jonain kesänä siemailla omaa punaviiniä oman viiniköynnöksen katveessa.
Jatkojalostuksen suunnittelussa pitää tietenkin ottaa huomioon sellainenkin pikku seikka kuin tulevien rypäleiden määrä. Vielä ei kypsänä ole yhtäkään… odotellessa taidan kääräistä muutaman viininlehtikääryleen.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Pimeydestä nousee ilo

eevali tarinoi: 



Nyt on riemun raikkahin aika! Kaikki puutarhurit ryhtyvät heittämään kärrynpyörää siitä pakahduttavasta ilosta, että nyt on keksitty takuuvarma ja helppo konsti hävittää vuohenputket. Ohjeet antaa Pohjois-Savon Marttojen puutarhaneuvoja.

Kas näin se käy, hokkus pokkus:

Käsittele vuohenputki torjunta-aineella ja kaiva sitten kasvin elossa olevat osat ja juuren pätkät maasta.

Peitä kasvi pariksi kuukaudeksi mustalla muovilla, jolloin se pikkuhiljaa tukehtuu. Kaiva lopuksi juuren pätkät maasta.

Poimi kukinnot yksi kerrallaan pois. Tehokkain keino on vaihtaa multa ja asettaa juurimatto kasvualueen reunoille.

Heti hommiin!
Huomispäivänä ryhdyn hävityshommiin. Käyn ostamassa muutaman kymmenen purkkia takuulla tuhoavaa torjunta-ainetta ja käsittelen sillä käsillä sivellen erikseen puutarhani 17 289 vuohenputkea. Sitten kaivelen jokaisen kasvin kohdalta kaikki juuren pätkät. Se onkin erittäin helppoa: jokaisella vuohenputkella on noin 52 metriä kiemuraista ja hiuksen ohutta juurta, joka tietysti nousee savimaastakin lähes itsekseen kitkijän hyppysiin.

Seuraavaksi pitäisi 17 289 kasvia peittää mustalla muovilla. Niiden muovittaminen yksi kerrallaan kestäisi minulta Tapaninpäivään asti, joten ostan noin puolihehtaaria muovia ja levitän sen puutarhaani, mutta teen reikiä säilytettävien ja myrkyttämättömien kukkakasvieni kohdalle. Ja sen jälkeen taas kerimään juuren pätkähdyksiä.
Tämän mustan alueen nimeän Pimeän ytimeksi ja puutarhani ekolyyriseksi maisemataiteeksi, jonka katsomisesta saavat naapurit ja kylänmiehet maksaa mansikoita.

Tämän jälkeen vuohenputkista ei pitäisi olla haisukaan, joten en ihan oivalla, mitkä kukinnot pitäisi poimia yksi kerrallaan pois. Pionien ja akileijojen kukintoja kieltäydyn poistamasta.

Kalliolle, kukkulalle...
Viimeisessä ohjeessa Martta-neuvoja esittää, että tehokkain keino on koko puutarhan mullan vaihto ja juurimaton käyttö. Tätä keinoa kokeilleena väitän, että tehokkain keino olisi vaihtaa puutarha esimerkiksi ulkosaariston kallioluodolle. Epäilen kyllä, että jokunen vuohenputki on uimataitoinen ja nousee sinne kalliollekin...

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Kumpi on puutarhan kunkku?


eevali tarinoi:

Kolme vuotta villiintyneeä reuhannut puutarhani on täksi kesäksi järjestänyt yllätyksiä. Yhtään en ole yllättynyt, että yleisin kasvini on vuohenputki; se  nyt oli odotettavissakin. Mutta mitä muut kukat ovat valvomattomassa vapaudessa saaneet aikaan, sitä sopii hämmästellä.

Kleitonia on lähtenyt matalalta kumpareelta lähtenyt vyörymään kuin kuohuva joki ja lemmikeistä on sivupuutarhaan muodostunut ihana rauhallisen sininen valtameri. Yllättävän moni perenna on selvinnyt vuohenputken sotaisista hyökkäyksistä ja rehottavat kuin kiusallaan: Ähäkutti sulle kiusanhenki, ei meitä niin vain lannisteta!

Aplodeeraan innokkaasti näille sisupusseille.

Vuohenputki on ehkä kuvitellut pääsevänsä hyvinkin itsestään selvästi puutarhan kunkuksi, mutta vallankaappaus ei onnistunut ihan suunnitellusti. Vanha kukkakuningas suku on kerännyt hovinsa ja sotavoimansa ja näyttää nyt, kuka kukkia hallitsee. Pionien mahtisuku on puskenut omaa tilaansa laajemmaksi ja kohottanut aurinkoa kohti kymmeniä ja kymmeniä nuppuja, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi joku kukkanoita on taikonut yhden pionipuskan paikkaan, jossa ei koskaan pioni ole kasvanut.

Kun pionit avaavat nämä kukkansa, vieressä saa olla vaikka puoli miljoonaa vuohenputkea eikä kukaan huomaa niitä. Sinä hetkenä on turha kysyä, kumpi on puutarhan kunkku; sen kuin huokailet ihastuksesta ja kumarrat kiitokset kuninkaalle.

P.S. Sota kuninkuudesta kyllä tulevaisuudessakin jatkuu. Vuohenputki on sinnikäs ja ovela. Ihmismaailmassa se muistuttaa erään nimeltä mainitsemattoman puolueen nimeltä mainitsematonta kunniapuheenjohtajaa: jokaisen hävitynkin taistelun takaa nousee uusi hyökkäysrintama.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Korvaavaa puutarhahoitoa

eevali tarinoi:

Pari kolme vuotta sitten minulta vietiin rakkain harrastukseni. Tai ei se ollut pelkkä harrastus, vaan suorastaan kutsumus, elämäni puoli sisältöä. Puutarhanhoito. En siihen enää kunnolla kyennytkään mutta kyllä se myös kokonaan kiellettiin. Fysiatri sanoi, että hän kyllä tietää puutarhaleidien työasennot ja ne ovat pahinta, mitä voin selälleni ja jaloilleni tehdä.
Vastavirtainen luonteeni pisti minut yrittämään kitkemistä ja haraamista, mutta kun muutaman kerran putosin polvilleni enkä päässyt siitä ylös, loppui sisukas kiukuttelu siihen. Olihan se shokki ja niin suuri suru, että monet yksinäiset itkuhetket olen puutarhassani viettänyt. Katkeraa on ollut katsoa, kun yli kaksikymmentä vuotta rakentamani, kaaospuutarhaksi nimittämäni alue on muuttunut todella nimensä veroiseksi vain parissa kesässä. Osa sadoista kukkalajikkeista on häipynyt johonkin, sinnikkäimmät ovat jaksaneet taistella elintilasta vahvankin rikkaruohoarmeijan hyökkäystä vastaan.
 

Tyystin kukatonta elämää en onneksi ole joutunut viettämään. Talviajat Pehtoori pitää yllä ikebanaharrastustani tuomalla kukkia viikottain. Viime kesänä rakentelin lähipihalleni paljon ruukkuistuksia ja kohopenkkejä. Niitä voi mainiosti hoitaa tuolissa istuen. Ensi kesän kukka-asetelmat on jo suunniteltu ja taimet ja siemenet tilattu, joten väri-ilo tällekin vuodelle on taattu. Kyllä minä silti yhä kaipaan ”oikeita” puutarhatöitä: maan kääntämistä ja rapsuttamista ja kuokkimista ja mullan, hiekan, lannoitteiden sekoittamista, kompostin kääntämistä ja kunnon taistelua hullaantuneiden rikkakasvien kanssa. Ruukkuviljely on aika kesyä.

Ihan pientä kieroilua...
- Muista sitten, että ensikään kesänä et puutarhassasi riehu, varoitteli Pehtoori, kun yllätti minut taimiluetteloita tutkimassa. - Joo joo, sanoin (kuten sanon aina Pehtoorin komennoille; sillee pääsee helpoimmalla). Virnistelin sisäänpäin, sillä vilpittömästi aion olla raatamatta omassa puutarhassani, mutta kukaan ei ole varoittanut toisten puutarhoista.
Ja nythän on niin, että tyttäreni – ainakin äidillensä suureksi yllätykseksi – vaihtoi ikuisen kalliolaisuutensa espoolaisuuteen, johon kummallisuuteen sisältyy ainakin yksi ihanuus: rappiolla oleva etelärinteinen puutarha. Teistä kukaan tuskin hurjasti hämmästyy, että annoin joululahjaksi unelmapuutarhan suunnitelmat ja kasvit. Sitä suunnitelmaa olen innostuksesta täristen mielikuvitellut täällä talven vankilassa.

Puutarhan teemana on valkoinen, hento rosa ja huimaavat tuoksut. Erikokoisiksi ryhmiksi tulevat nämä: Sarah Bernhardt, Shirley Temple, Festiva maxima ja Bowl of Beauty. Siis pioneja ovat nämä ja niitä tuoksuvaisimpia. Puusäleikköihin kiipeilevät Valge Daam, Madame de Coultre ynnä Hagley hybrid, kärhöjä kaikki. Puutarhan perällä on iso luonnonkivi, jollaisesta olen aina haaveillut omaan puutarhaani. Sen päälle olisi kiva saada kiertämään joko siperiankärhö tai köynnöshortensia, mutta ehkä ei vielä kannata, sillä pihalla liikkuu myös viiden vanha ikiliikkuja, joka mahdollisesti haluaa kiipeillä kivillä.
Näiden suurten kukkaryhmien lisäksi sinne tänne ja jonnekin voi ripotella jotain pienempiä yllätyksiä, mutta vielä en tiedä mitä. Belliksiä, kieloja, aidanteeksi jasmiinia? Vaihtoehtojahan on noin sata tai tuhat.
Näitä kukkakonsulentin haaveita miettiessäni pääsen monen kurjan talvipäivän yli ja ohi, ja kevät tulee ennemmin kuin uskonkaan. Ehkä.

P.S. Jos tyttärelleni ostamieni pionin taimien joukkoon eksyy tillipioni, jota olen vuosikausia himoinnut omaan puutarhaani, niin se on ihan pelkkä vahinko, ei ollenkaan suunniteltu juttu. Uskookohan Pehtoori?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...