lauantai 10. maaliskuuta 2012

Korvaavaa puutarhahoitoa

eevali tarinoi:

Pari kolme vuotta sitten minulta vietiin rakkain harrastukseni. Tai ei se ollut pelkkä harrastus, vaan suorastaan kutsumus, elämäni puoli sisältöä. Puutarhanhoito. En siihen enää kunnolla kyennytkään mutta kyllä se myös kokonaan kiellettiin. Fysiatri sanoi, että hän kyllä tietää puutarhaleidien työasennot ja ne ovat pahinta, mitä voin selälleni ja jaloilleni tehdä.
Vastavirtainen luonteeni pisti minut yrittämään kitkemistä ja haraamista, mutta kun muutaman kerran putosin polvilleni enkä päässyt siitä ylös, loppui sisukas kiukuttelu siihen. Olihan se shokki ja niin suuri suru, että monet yksinäiset itkuhetket olen puutarhassani viettänyt. Katkeraa on ollut katsoa, kun yli kaksikymmentä vuotta rakentamani, kaaospuutarhaksi nimittämäni alue on muuttunut todella nimensä veroiseksi vain parissa kesässä. Osa sadoista kukkalajikkeista on häipynyt johonkin, sinnikkäimmät ovat jaksaneet taistella elintilasta vahvankin rikkaruohoarmeijan hyökkäystä vastaan.
 

Tyystin kukatonta elämää en onneksi ole joutunut viettämään. Talviajat Pehtoori pitää yllä ikebanaharrastustani tuomalla kukkia viikottain. Viime kesänä rakentelin lähipihalleni paljon ruukkuistuksia ja kohopenkkejä. Niitä voi mainiosti hoitaa tuolissa istuen. Ensi kesän kukka-asetelmat on jo suunniteltu ja taimet ja siemenet tilattu, joten väri-ilo tällekin vuodelle on taattu. Kyllä minä silti yhä kaipaan ”oikeita” puutarhatöitä: maan kääntämistä ja rapsuttamista ja kuokkimista ja mullan, hiekan, lannoitteiden sekoittamista, kompostin kääntämistä ja kunnon taistelua hullaantuneiden rikkakasvien kanssa. Ruukkuviljely on aika kesyä.

Ihan pientä kieroilua...
- Muista sitten, että ensikään kesänä et puutarhassasi riehu, varoitteli Pehtoori, kun yllätti minut taimiluetteloita tutkimassa. - Joo joo, sanoin (kuten sanon aina Pehtoorin komennoille; sillee pääsee helpoimmalla). Virnistelin sisäänpäin, sillä vilpittömästi aion olla raatamatta omassa puutarhassani, mutta kukaan ei ole varoittanut toisten puutarhoista.
Ja nythän on niin, että tyttäreni – ainakin äidillensä suureksi yllätykseksi – vaihtoi ikuisen kalliolaisuutensa espoolaisuuteen, johon kummallisuuteen sisältyy ainakin yksi ihanuus: rappiolla oleva etelärinteinen puutarha. Teistä kukaan tuskin hurjasti hämmästyy, että annoin joululahjaksi unelmapuutarhan suunnitelmat ja kasvit. Sitä suunnitelmaa olen innostuksesta täristen mielikuvitellut täällä talven vankilassa.

Puutarhan teemana on valkoinen, hento rosa ja huimaavat tuoksut. Erikokoisiksi ryhmiksi tulevat nämä: Sarah Bernhardt, Shirley Temple, Festiva maxima ja Bowl of Beauty. Siis pioneja ovat nämä ja niitä tuoksuvaisimpia. Puusäleikköihin kiipeilevät Valge Daam, Madame de Coultre ynnä Hagley hybrid, kärhöjä kaikki. Puutarhan perällä on iso luonnonkivi, jollaisesta olen aina haaveillut omaan puutarhaani. Sen päälle olisi kiva saada kiertämään joko siperiankärhö tai köynnöshortensia, mutta ehkä ei vielä kannata, sillä pihalla liikkuu myös viiden vanha ikiliikkuja, joka mahdollisesti haluaa kiipeillä kivillä.
Näiden suurten kukkaryhmien lisäksi sinne tänne ja jonnekin voi ripotella jotain pienempiä yllätyksiä, mutta vielä en tiedä mitä. Belliksiä, kieloja, aidanteeksi jasmiinia? Vaihtoehtojahan on noin sata tai tuhat.
Näitä kukkakonsulentin haaveita miettiessäni pääsen monen kurjan talvipäivän yli ja ohi, ja kevät tulee ennemmin kuin uskonkaan. Ehkä.

P.S. Jos tyttärelleni ostamieni pionin taimien joukkoon eksyy tillipioni, jota olen vuosikausia himoinnut omaan puutarhaani, niin se on ihan pelkkä vahinko, ei ollenkaan suunniteltu juttu. Uskookohan Pehtoori?
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...