eevali tarinoi:
Hiljaisuus, se on lopullinen merkki. Nyt on syksy eikä se ole peruutettavissa.
Sitkeästi olen pitänyt kesän helmuksista kiinni ja puolustellut harmaaviittaisia sadepäiviä: huomenna aurinko paistaa ja on lämmintä ja parvekkeella tai pihalla voi viettää kaffehetkiä, lukea kirjoja ja siristää silmiä valon säkeniltä.
Nyt ei puolusteluja enää riitä. Kirjojen sivuja ei voi käännellä tumput kädessä. Kahvi jäähtyy minuuttihetkessä. Oravat eivät jää pää kallellaan naksuttamaan oksalle, vaan säntäilevät talvipiilolta toiselle kätkemään ruokavarastojaan. Jokunen lintu istuu puussa, vaiti ja vähän hajamielisen näköisenä. Puissa on enemmän keltaisia kuin vihreitä lehtiä; suuri osa lehdistä on maassa eikä tuuli lehdistössä soi, vaan puhaltaa läpi.
Puutarhassa on hiljaista. Ei kuulu enää kasvun kuhinaa, ei kukkien ilon kirkaisuja nousevalle auringolle. Lintujen kiimasoitto ja reviirivaroitukset ovat vaienneet. Ei soita sirkka viuluaan eikä sammakko raaku variksen kanssa kilpaa. Myös menneisyyden varjot ovat pihapoluilta kaikonneet. Syyspuutarha on yksinäinen paikka.
Kun kesällä kuljen puutarhapolkujani, en ole koskaan yksin. Kissani Ropsu on vuosia sitten kuollut, mutta sen sielu asuu yhä mökkipuutarhassa. Joskus se lepattelee sitruunaperhosen hahmossa, toisinaan taas tassuttelee pitkin plantaasin polkuja ja vilkaisee välillä minua, että seuraanko johtajaa. Kissasielun lisäksi poluilla kipittää aika lauma lapsia. Milloin minkäkin nurkan takaa kuuluu intiaanikiljahduksia, naurua, itkua, tappelunujakan ääniä. Vuosia ja kymmeniä sitten minulla oli parhaimpaan (tai pahimpaan) aikaan puoli tusinaa kesälasta kerralla. Heidän kaikkien äänet ovat tallentuneet pihamaisemaani ja kuuluvat korviini joka kesä, riemukkaina ja haikeina muistoina.
Talo on suljettu, muistot ovat lukkiutuneet ullakkokomeroon. Vain kesästä itsepäisesti kiinnipitävä kurttulehtiruusu on aukaissut muutaman valjun kukan. Vaahtera on pudottanut lehtensä tyhjälle nurmelle. Hyppään vaahteranlehtikasaan ja kuuntelen sen kahinan ja sipinän säestystä Syyslaululle: Näkemiin ja kuulemiin, kesä!
keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Kadonneet äänet
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
hiljaisuus,
muistot,
Syksy,
Syyslaulu
sunnuntai 25. syyskuuta 2011
Syksy
Merjan merkintä:
Pakko se on sanoa ääneenkin: nyt on syksy. Ei enää loppukesä tai jokin muu menneeseen tarraava kesänjatke. Syksy se on, eikä siinä mitään vikaa ole. Tämmöisen kesän jälkeen syksyyn on sitä paitsi ihana laskeutua. On ollut lämpöä, aurinkoa, sopivasti sadetta ja pilvipoutaa. Kaikilla on ollut säiden puolesta hyvä kesä: ihmisillä, kukilla, yrteillä, porkkanoilla, mustajuurilla, etanoilla, hyttysillä. Tosin kirvoilla taisi ainakin täällä Turun seudulla mennä vähän heikommin. Jossakin vaiheessa kesää yleensä mustien pisteiden pilkuttama kameliajasmike ainakin sai tänä vuonna olla rauhassa kiusaajiltaan.
Pakko se on sanoa ääneenkin: nyt on syksy. Ei enää loppukesä tai jokin muu menneeseen tarraava kesänjatke. Syksy se on, eikä siinä mitään vikaa ole. Tämmöisen kesän jälkeen syksyyn on sitä paitsi ihana laskeutua. On ollut lämpöä, aurinkoa, sopivasti sadetta ja pilvipoutaa. Kaikilla on ollut säiden puolesta hyvä kesä: ihmisillä, kukilla, yrteillä, porkkanoilla, mustajuurilla, etanoilla, hyttysillä. Tosin kirvoilla taisi ainakin täällä Turun seudulla mennä vähän heikommin. Jossakin vaiheessa kesää yleensä mustien pisteiden pilkuttama kameliajasmike ainakin sai tänä vuonna olla rauhassa kiusaajiltaan.
Mutta nyt on siis syksy ja sadonkorjuuaika. Ja hyvä se sato on ollutkin! Vadelmat napsittiin tuoreeltaan parempiin suihin ja herukat ja raparperit on keitetty mehuksi (ne on jo melkein juotukin!). Kasvimaa kantoi kauniisti yrttejä, kesäkurpitsaa, salaattia. Mustajuurikausi on parhaimmillaan juuri nyt. Toista kesää palvellut ihanainen kasvihuoneeni osoittautui oikeaksi aarreaitaksi. Koskaan ennen ei tomaattisato ole ollut näin runsas, ja lajikevalintani näyttävät menneen nappiin. Minä viljelen vain huolella valikoituja kirsikkatomaatteja, koska niillä on korkeampi kilohinta. Tanskan vientiä minulla on varaa ostaa kaupastakin.
Riemukas tomaattikesä
Ensimmäisenä heinäkuussa hedelmänsä kypsytti Sweet Olive yhtä aikaa Gardeners Delightin kanssa. Sitten oli vuorossa uusi tuttavuus Chocolate Cherry (kuvassa). Sepä onkin hauska lajike, tummanruskea, mehukas ja makoisa. Ildi sai pienet keltaiset marjansa kypsiksi elokuussa. Ildi ei ehkä ole liiallisella makeudella pilattu, mutta on vertaansa vailla persiljaisen munakkaan maku- ja väripilkkuna. Sokerina pohjalla – kirjaimellisesti – elokuun lopulla kypsyi ensimmäistä kertaa viljelyssä ollut Tomatoberry. Se on uskomattoman makea ja paksuhkon nahkansa takia säilyy korjuukunnossa pitkään. Ja tomaattien hellässä huomassa basilikat tuoksuivat koko pitkän kesän. Sitruunabasilika oli uusi kokeilu, joka löi minut ällikällä. Miten voi jokin muu kasvi kuin sitruuna tuoksua ja maistua niin paljon sitruunalta? Yritit roikkuvat nyt sievinä nippuina keittiön katossa kuivumassa.
Tänään keräsin kasvihuoneesta viimeiset Chocolate Cherryt ja Tomatoberryt. Sitten onkin edessä enää kasvihuoneen siivous ja viiniköynnöksen leikkaaminen joskus marraskuun tietämillä.
Talvi riutalla
Talven ajan tämä blogi saa minun puolestani maata joutilaana uunin pankolla. Eevali ehkä tarinoi täällä kesämuistojaan ja -haaveitaan, mutta minä suuntaan tarmoni uudehkoon riutta-akvaariooni. Niitä juttuja voit seurata Riutta olohuoneessa –blogissa.
Talven ajan tämä blogi saa minun puolestani maata joutilaana uunin pankolla. Eevali ehkä tarinoi täällä kesämuistojaan ja -haaveitaan, mutta minä suuntaan tarmoni uudehkoon riutta-akvaariooni. Niitä juttuja voit seurata Riutta olohuoneessa –blogissa.
Kiitän kaikkia lukijoita, keväällä tavataan!
Tunnisteet:
kasvihuone,
kirsikkatomaatti,
Merjan merkintä,
sadonkorjuu,
Syksy,
tomaaatti
maanantai 29. elokuuta 2011
Omat ja varastetut
eevali tarinoi:
Mitä lie perinnetietoutta mutta mummoni sanoi, että parhaiten menestyvät varastetut kasvit, ja jos joltakin saa kasvien taimia tai pistokkaita, niistä ei saa kiittää.
Mikäpä minä olen mummon vanhoja viisauksia vastustamaan. Olen elänyt näiden osviittojen mukaan ja siten lisännyt kiitettävästi perennavalikoimaani. Yhteen aikaan minulla oli aina laukussani pieni puutarhalapio - siltä varalta, että kulkeissani törmäisin mielenkiintoisiin kasveihin. Ja törmätty on. Monissa puistoissa, puutarhoissa, teiden ja polkujen vieruspenkereillä. Tyttäreni kun kuuli tästä perennojen keräilyharrastuksestani, huokaili: ”Kyllä vielä joskus käy niin, että poliisi soittaa ja sanoo, että olet putkassa kasvien vohkimisesta. Arvaa, tulenko lunastamaan sinut vapaaksi!”
Puutarhassani on parhaimmillaan ollut monta sataa erilaista perennaa. Enää niitä on ehkä sata, ehkä jopa vähemmän. Puutarhaliikkeistä olen ostanut hyvin vähän perennoja. Joitain kukkia on löytynyt talomme ympäristöstä villiintyneinä, hyvin paljon olen kasvattanut itse siemenistä, paljon olen saanut ystäviltä ja paljon ”löytänyt” kaikenlaisista paikoista.
Tunnen kyllä kaikkien kasvieni virallisen nimen, monista jopa latinalaiset nimet, mutta usein puhuttelen kukkakavereitani sen mukaan, keneltä olen niitä saanut tai mistä olen niitä kaapannut.
Niinpä minulla on Siljan rasittava rusoangervo, Tainan tädin hehkuva keltamaite, Katin suloinen suopayrtti, Liisan villiintyvä tarha-alpi, Anitan erikoinen iiris, Hilkan minttu ja paikkamuistoina M:n linnan timjami ja mäkimeirami, H:n kartanon tiikerinlilja, M:n puiston varjolilja, H:n puiston ukon- ja vuohenkello, P:n arboretumin kleitonia, S:n kyläkaupan piha, K:n linnan akileija ja sitä rataa...
Akileijojen kidnappaaminen oli oikein seikkailu. Sillä kertaa minulla ei sattunut olemaan lapiota mukana, joten ensin piti lainata työkaluksi lusikka. Seuraavaksi li odotettava kesäyöhön hieman pimenemistä ja sitten siinä hämärässä löytää ne himputin kukat. Ne olivat kukkapenkistä polulle levinneitä ja tulkitsin, että suoritan vain ystävällistä kitkemistoimenpidettä. Ystävällisyys oli lopahtaa, kun kovaa polkua kaivellessani lusikka katkesi ja jouduin nylkyttämään akileijan juuria lusikan varrella hartaasti kuin vanki viilalla kaltereitaan.
Mutta hyvin ovat akileijat viihtyneet ja kaikki muutkin muualta siirretyt kukat. Siis mummo oli oikeassa – niin kuin mummot yleensä ovat.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Hurmaava murhaaja
eevali tarinoi:
Olen lukenut – tai siis oikeastaan katsellut männä viikolla kirjaa 20 tyylikästä ja viihtyisää pohjoismaista kotia. Talvisin selailen monia sisustuslehtiä. Niin kirjassa kuin lehdissä esitellyt asunnot ovat kuin toistensa kopioita. Ensinnäkin nykykodeissa on lääniä per naama noin 300 neliötä. Toisekseen kaikki keittiöt ovat integroituja – mitä hitsiä se sitten tarkoittaneekin – ja muu kalustus ankaran minimalistista. Kolmas ja ehdottomasti tärkein ominaisuus on, että kaikki asunnot ovat valkoisia katosta lattiaan. Valkoinen tietysti vaihtelee: on sinkkivalkoista, kermanvalkoista, pellavanvalkoista, hopeanvalkoista, luonnonvalkoista, lumivalkoista jne...
Vivahteita riittää, mutta valkoinen on pakollista, koska se ja vain se tekee kodista valoisan, avaran ja hyvän tyylikkään taustan muille väreille. Sillä tottahan muita värejä kannattaa käyttää, siten yllättää katselijan hurmoksiin asti. Mikäpä onkaan kiehtovampaa kuin sininen, okranvärinen tai peräti tulenpunainen tyyny valkoisella sohvalla? Joku tosi räväkkä ja uskalias sisustaja asettelee esille suorastaan kaksi värillistä tyynyä.
Näitä riehakkaan iloisia koteja katsellessani tuli mieleeni, että tällaisten tyylipuhtaiden valkominimalististen asuntojen ympärille täytyisi ehdottomasti saada samanlainen pihaympäristö. On tietysti mahdollista rakennuttaa japanilainen puutarha: kaikki pinnat peitetään valkoisella hiekalla ja murskeella, sinne tänne muutama iso valkoinen kivi ja väri-iloksi muutama bambutikkukuvio. Hmmm, tyyliä siinä on, mutta jo hieman kulunut idea eikä aivan pohjoismaista alkuperää.
Minullapa on tarjolla hyvin luonnonmukainen ja helppohoitoinen ratkaisu: yhden kasvin puutarha. Perustaminen on helppoa, koska maata ei tarvitse millään lailla muokata eikä kärrätä hiekkaa tai multaa tonnikaupalla. Alustaksi kelpaa vaikka betonilevy tai kivikova savi, sillä kasvikaunottaremme on hyvin vaatimaton kasvuolosuhteilleen. Myöskään kastelua tai lannoitusta ei tarvita, vain muutama taimi pitkin pihaa ja puiden juurelle ja sitten vain tyynesti odottamaan kasvun ihmettä.
Ja ihme tapahtuu: jo puolessa välissä kesää pihalla ja puiden rungoilla on tiheä, ihastuttava lehtimatto, jota koristavat suuret valkoiset kukat. Kukat ovat läpikuultavia, kellomaisia kuin keijujen mekot. Joidenkin lajikkeiden väri taittuu hieman roosaan, hehkuvat kuin pienen lapsen poski. Kuutamossa valkeat hamoset hehkuvat sievinä tuikkuina.
Jo ensimmäisenä kesänä piha peittyy täydellisesti ja puihinkin on kietoutunut köynnös monen metrin korkeudelta. Seuraavina kesinä ei ole pelkoa siitä, että jotkin muut kasvit sotkisivat tätä yhden kasvin harmoniaa ja muutamassa kesässä puutkin lopettavat työntämästä turhanaikaisia lehtiä ja kukkia esille.
Tämä ihmeellisen eloisa, iloisa kasvi on karhunköynnös eli isokierto eli elämänlanka. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä veikeä tuulenvire tai räkätin poikanen on kantanut sen siemeniä plantaasillemme, mutta täällä se on ja luultavasti pysyy. Elinvoimansa se on todistanut vastaansanomattomasti. Plantaasin kaukonurkassa oleva vanhan navetan raunio on kadonnut elämänlangan alle ja muutamat ruusupensaat ovat muuttuneet elämänlankakukkuloiksi. Sekään ei tälle tappajalle ole riittänyt, vaan tämä hurmaava murhaaja on ottanut hengiltä muutaman suuren puunkin – kaksi koiranheisipuuta, yhden vanhan omenapuun ja yhden tosi ison raidan.
Pehtoori on julistanut sodan elämänlankaa vastaan. Vaikka Pehtoori on vanhan ison viikatteen kanssa hosuessaan julman hakkapeliitan näköinen, en pistäisi suuria säästöjäni likoon hänen puolestaan. Näyttää nimittäin siltä, että kun Pehtoori on saanut niitetyksi yhden elämänlankapöheikön sileäksi, sen tilalla on kolmen viikon päästä seitsemän uutta.
P.S. Jos joku nyt innostui elämänlankapuutarhasta, siemeniä ja taimia saa minulta. Eikä maksa paljon.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
elämänlanka,
isokierto,
karhunköynnös,
murhaaja,
Pehtoori
sunnuntai 31. heinäkuuta 2011
Pidä huivistas kiinni, EveLiina!
Eevali tarinoi:
Kuistin pylväässä, pienessä narulenkissä roikkuu iänikuisen vanha sifonki huivi. Risainen resu se on, mutta sillä on hyvin tärkeä tehtävä: hellepäivinä kastelen sen jääkylmään veteen ja kiedon sen päähäni pitämään nerokasta aivoani viileänä.
Tänä aamuna istuin kahvimukini kera kuistin korituolissa ja ajattelin. Kaikenlaista. Suljin silmäni ja ajattelin, että en ajattele mitään; olen vain kesäaamu. Muutaman minuutin kuluttua avasin silmät, mutta jouduin räpyttelemään niitä moneen kertaan, kun luulin että näen unta. Ihanaa unta: huivin repaleessani räpytteli kuusi perhosta. Kaksi neitoperhosta, yksi suruvaippa ja kolme kaaliperhosta. Pannahinen, ei tietenkää kameraa tai kännykkää paikalla! Vaikka tuskin olisin uskaltanut ruveta kuvaamaankaan. Nytkin istuin liikkumatta, lähes hengittämättä, hiljaa. Perhoset leyhyttelivät siipiään. Jotain asiaa niillä oli toisilleen, mutta minulle eivät puhuneet. Ja kun tuuli puhalsi vähän kovemmin, niin perhoset nousivat ilmaan ja liihottelivat kaikkien tuulten teille.
Huomenaamulla menen kuistille huivi päässä ja koetan esittää liikkumatonta perhosten palaveritoria. Vai olisinko kukka kumminkin?
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
huivi,
perhonen
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Suloiset suvikurkut
Merjan merkintä
Ensimmäistä kertaa kasvattelen tänä kesänä kurkkuja. Kylvin keväällä salaattikurkkua, jonka pitäisi menestyä sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Laitoin koeluonteisesti kasvamaan kumpaankin ja eroja on nähtävissä kyllä. Kasvihuoneessa ensimmäiset kypsyivät jo heinäkuun alussa, avomaalla alkaa vasta nyt tulla poimittavaa; pieniä tosin ovat vieläkin.
Ensimmäistä kertaa kasvattelen tänä kesänä kurkkuja. Kylvin keväällä salaattikurkkua, jonka pitäisi menestyä sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Laitoin koeluonteisesti kasvamaan kumpaankin ja eroja on nähtävissä kyllä. Kasvihuoneessa ensimmäiset kypsyivät jo heinäkuun alussa, avomaalla alkaa vasta nyt tulla poimittavaa; pieniä tosin ovat vieläkin.
Vanha sääntö on, että kurkkua ja tomaattia ei pitäisi kasvattaa samassa kasvihuoneessa. Mutta koska minulla on vain tuo yksi huone, siellä ne nyt kasvavat rinta rinnan. Vielä ei ole suurempaa riitaa ollut havaittavissa. Ovat sovussa, pysyvät paikoillaan, ei kuulu pahaa kiroilua, ja molemmat tekevät hedelmää oikein mukavasti.
Kurkku on kurkku, ajattelin aina. Se maistuu – no, vedeltä lähinnä, eikä siitä liho. Mutta huu haa: oman maan kurkku on jotain ihan muuta! Se on täynnä kasvimaan taikaa, ruohon viheriää ja auringon makua. Se on makea ja mehevä, ihan parasta!
Lapsuudenkodissani syötiin suvikurkkuja; etikassa ja sokeriliemessä maustettuja ihanuuksia. Isäni vaati niitä aina kesäisin. Itse hän ei vanhan kansan miehenä toki keittiöön astunut, mutta äitini valmisti niitä omalla somerolaisella reseptillään. Niitä piti olla uusien perunoiden lisukkeena. Niitä piti olla leivän päälle ja silakan kylkeen. Ja niitä piti olla huikopalaksi ihan muutoin vain.
Luulin aina, että noita suvikurkkuja osaa jokainen tehdä tuosta vaan! Mutta olin väärässä. En osannut. Tein kaikenlaista vähän sinne päin: milloin oli liikaa etikkaa, milloin suolaa. Eivät ne koskaan maistuneet samalta kuin äitini tekemät maistuivat. Enkä tietenkään ehtinyt ajoissa kysyä…
Viikko sitten sain sähköpostiini Herrankukkaron perjantaireseptin. Pentti-Oskari Kankaan ”Pojat on poikia” kirjoituksessa oli uusi kurkkuohje. Jokin kuiski minulle, että kannattaa kokeilla vielä kerran. Ja hyvä tuli! Ne kurkut olivat ihan niin kuin lapsuuden kurkut; makeat ja happamat yhtä aikaa, ja ihanasti tillin pökerryttämät.
Nyt niitä on jo kolmas satsi tekeytymässä. Aamukahvilla Marie-keksin päällä eivät muuten maistu yhtään hullummalta…
********************
PS. Minulla ei ole mitään sidoksia Herrankukkaroon eikä tämä ole mainos. Itse olen kumminkin kovin iloinen, kun saan kerran viikossa sähköpostiini uuden reseptin. Tilaa sinäkin, jos haluat: http://www.perjantairesepti.fi/
Tunnisteet:
avomaa,
kasvihuone,
kurkku,
Merjan merkintä,
Pentti-Oskari,
perjantairesepti,
suvikurkku
torstai 7. heinäkuuta 2011
Ravintola Lentävät Kukat on avattu
Eevali tarinoi:
Ritariperhonen, amiraali, neitoperho, suruvaippa, sitruunaperhonen, nokkosperhonen – kevään ensimmäinen perhosten invaasio tuo nämä suuret päiväperhosemme talviteloiltaan esiin. Useiden lento on hieman onnahtelevaa, sillä talvi on ottanut veronsa: väripöly on karissut ja siipien reunat harsuuntuneet. Mutta sitkeästi nämä hauraat olennot tehtävänsä täyttävät, etsivät pesäkasvinsa, munivat munansa. Ja kuolevat.
Toinen perhosaalto rantautuu maisemaani ennen juhannusta, kun koiranputki kukkii. Koiranputkien valkoiseen pitsiröyhyyn parveilee sadoittain pieniä valkoisia päiväperhosia, jotka kukkien yllä lepatellessaan ovat kuin lentäviä kukkia. Seurassa viihtyvät myös hopeasinisiivet, ilmiselviä lentäviä lemmikkejä.
Juhannuksesta loppukesään on taas suurten päiväperhosten aika. Jos niityllä ja puutarhassa on oikeanlainen kattaus, niin näitä ihania värikkäitä lentelijöitä saapuu kukkaravintolaan kymmenittäin. Päiväperhosilla on erinomainen värinäkö ja ne suunnistavat hyvinkin kaukaa kukkien luo värin, tuoksun tai muodon perusteella ja keräävät ravinnokseen mettä ja sokeria.
Perhosia houkuttelevia luonnonkukkia on iso joukko. Omalla plantaasillani perhosten ehdottomat suosikkitarjoilut ovat rantakukka, ruusuruoho ja kaunokit. Suuri rantakukkapöheikkö on joskus nin kirjavanaan, ettei kukkaa perhosesta erota. Upeaa.
Väittävät, että yksi maailman parhaista perhoskasveista puutarhassa on syrikkä, Kiinasta kotoisin oleva pensas. Kokemusta ei minulla syrikästä ole, mutta samanväristä, voimakkaan violettia heliotrooppia olen kasvattanut ja se on kyllä perhoshaavi. Punaiset ja violetit tuntuvat yleisesti olevan perhosten suosikkeja, sillä punahattu, punalatva ja punatähkä ovat kaikki oikein imureita. Katselin viime elokuussa, kun punahatun mykerössä jumppasi kolme neitoperhoa ja neljäs vielä yritti päästä samoihin juhliin.
Perhosten houkuttimia ovat perennoista ainakin lehtosinilatva, illakko, suopayrtti, kultapiiskut, syysasteri, punalatva, punahattu, ritarinkannus, salkoruusu, akileijat, törmäkukka, punatähkä ja lupiinit. Ja mitäpä olisi perhospuutarha ilman liilana kukkivia timjamia, oreganoa, meiramia ja laventelia? Yrteissä kukat ovat perhosille ja lehdet ihmisille – vaikka minä kyllä käytän yrttien kukkiakin.
Baarimikolle töitä
Lentävien Kukkien Ravintolassa on syytä olla myös viihteellinen baarin puoli. Se ei synny itsestään, vaan sillä on oltava baarimikko. Minun perhosbaarissani on monenlaista tarjoilua. Baari toimii pihakiven päällä, johon asettelen koverrettuja melonin kuoria tai laakean lautasen, jossa on liraus vettä ja juoksevaa hunajaa. Happy hour-tarjouksena perhosia voi ilahduttaa punaviinillä. Jos tungosta tulee, on varauduttava pariin kolmeen punkkulautaseen. Sokeria voi vähän lisätä, mutta kyllä se kelpaa ihan naturel.
Heille, jotka tykkäävät punaviinistä, on perhosbaari oikein edullinen: pullollisesta menee perhosille noin desin verran; loput saa juoda itse. Siinähän se rattoisasti kuluu perhosten kisailua seuratessa.
Minä kun en punaviiniä juo, en osaa ohjeistaa, mitä merkkiä pitäisi ostaa. Täytyy varmaankin seuraavan kerran Lohjan reissulla kysyä Alkosta, onko heillä suositusta perhosille tarjottavasta punkusta. Vai olisiko vastaus, että tälle rouvalle ei sitten myydä?
Tuliunikko.
Kuin maahan juurtunut perhonen.
Aamulla silkkisiivet supussa,
hattu päässä.
Kello kuusi aurinko nousee
mäen harjan takaa
ja tuliunikko tempaisee hatun päästään
ja huutaa: Hyvää huomenta, kaunis päivä!
Istun kivellä
kahvimuki kädessä ja katselen,
miten silkkisiivet kiertyvät auki.
Keltaiset, oranssit, punaiset, tuliset.
Siinä me, maahan juurtuneet perhoset,
kierrämme kasvojamme auringon mukaan.
Illalla sulkeutuvat siivet, silmät, kasvot.
Unessa mekin
lennämme muiden perhosten mukana.
…..........
Tietoa perhosista ja apua perhosten tunnistamiseen: www.luontoportti.com
Ritariperhonen, amiraali, neitoperho, suruvaippa, sitruunaperhonen, nokkosperhonen – kevään ensimmäinen perhosten invaasio tuo nämä suuret päiväperhosemme talviteloiltaan esiin. Useiden lento on hieman onnahtelevaa, sillä talvi on ottanut veronsa: väripöly on karissut ja siipien reunat harsuuntuneet. Mutta sitkeästi nämä hauraat olennot tehtävänsä täyttävät, etsivät pesäkasvinsa, munivat munansa. Ja kuolevat.
Toinen perhosaalto rantautuu maisemaani ennen juhannusta, kun koiranputki kukkii. Koiranputkien valkoiseen pitsiröyhyyn parveilee sadoittain pieniä valkoisia päiväperhosia, jotka kukkien yllä lepatellessaan ovat kuin lentäviä kukkia. Seurassa viihtyvät myös hopeasinisiivet, ilmiselviä lentäviä lemmikkejä.
Juhannuksesta loppukesään on taas suurten päiväperhosten aika. Jos niityllä ja puutarhassa on oikeanlainen kattaus, niin näitä ihania värikkäitä lentelijöitä saapuu kukkaravintolaan kymmenittäin. Päiväperhosilla on erinomainen värinäkö ja ne suunnistavat hyvinkin kaukaa kukkien luo värin, tuoksun tai muodon perusteella ja keräävät ravinnokseen mettä ja sokeria.
Perhosia houkuttelevia luonnonkukkia on iso joukko. Omalla plantaasillani perhosten ehdottomat suosikkitarjoilut ovat rantakukka, ruusuruoho ja kaunokit. Suuri rantakukkapöheikkö on joskus nin kirjavanaan, ettei kukkaa perhosesta erota. Upeaa.
Väittävät, että yksi maailman parhaista perhoskasveista puutarhassa on syrikkä, Kiinasta kotoisin oleva pensas. Kokemusta ei minulla syrikästä ole, mutta samanväristä, voimakkaan violettia heliotrooppia olen kasvattanut ja se on kyllä perhoshaavi. Punaiset ja violetit tuntuvat yleisesti olevan perhosten suosikkeja, sillä punahattu, punalatva ja punatähkä ovat kaikki oikein imureita. Katselin viime elokuussa, kun punahatun mykerössä jumppasi kolme neitoperhoa ja neljäs vielä yritti päästä samoihin juhliin.
Perhosten houkuttimia ovat perennoista ainakin lehtosinilatva, illakko, suopayrtti, kultapiiskut, syysasteri, punalatva, punahattu, ritarinkannus, salkoruusu, akileijat, törmäkukka, punatähkä ja lupiinit. Ja mitäpä olisi perhospuutarha ilman liilana kukkivia timjamia, oreganoa, meiramia ja laventelia? Yrteissä kukat ovat perhosille ja lehdet ihmisille – vaikka minä kyllä käytän yrttien kukkiakin.
Baarimikolle töitä
Lentävien Kukkien Ravintolassa on syytä olla myös viihteellinen baarin puoli. Se ei synny itsestään, vaan sillä on oltava baarimikko. Minun perhosbaarissani on monenlaista tarjoilua. Baari toimii pihakiven päällä, johon asettelen koverrettuja melonin kuoria tai laakean lautasen, jossa on liraus vettä ja juoksevaa hunajaa. Happy hour-tarjouksena perhosia voi ilahduttaa punaviinillä. Jos tungosta tulee, on varauduttava pariin kolmeen punkkulautaseen. Sokeria voi vähän lisätä, mutta kyllä se kelpaa ihan naturel.
Heille, jotka tykkäävät punaviinistä, on perhosbaari oikein edullinen: pullollisesta menee perhosille noin desin verran; loput saa juoda itse. Siinähän se rattoisasti kuluu perhosten kisailua seuratessa.
Minä kun en punaviiniä juo, en osaa ohjeistaa, mitä merkkiä pitäisi ostaa. Täytyy varmaankin seuraavan kerran Lohjan reissulla kysyä Alkosta, onko heillä suositusta perhosille tarjottavasta punkusta. Vai olisiko vastaus, että tälle rouvalle ei sitten myydä?
Tuliunikko.
Kuin maahan juurtunut perhonen.
Aamulla silkkisiivet supussa,
hattu päässä.
Kello kuusi aurinko nousee
mäen harjan takaa
ja tuliunikko tempaisee hatun päästään
ja huutaa: Hyvää huomenta, kaunis päivä!
Istun kivellä
kahvimuki kädessä ja katselen,
miten silkkisiivet kiertyvät auki.
Keltaiset, oranssit, punaiset, tuliset.
Siinä me, maahan juurtuneet perhoset,
kierrämme kasvojamme auringon mukaan.
Illalla sulkeutuvat siivet, silmät, kasvot.
Unessa mekin
lennämme muiden perhosten mukana.
…..........
Tietoa perhosista ja apua perhosten tunnistamiseen: www.luontoportti.com
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Silkkaa pornoa!
Eilen kerroin Facebookissa ostaneeni makuuhuoneeseemme hivenen pornahtavaa kukkatapettia. Se herätti oitis mielenkiintoa: millaista se oikein on? No, tapetti on lilaa ja fuksian punaista. Siinä on pakahduttavan täyteläisiä muotoja. Siinä on pehmeitä kaaria. Se näyttää siltä, millaisiksi kuvittelen punaisten lyhtyjen huoneet.
Mutta puutarhassa on ihan oikeasti juuri nyt meneillään melkoiset orgiat. Kaikkien kasvien on turvattava tulevaisuutensa ja sukunsa jatkuminen. Apuna käytetään tuulta, mettä, mehiläisiä, tuoksuja ja värejä. Itsensä tyrkyttäminen ja houkuttelu on viety äärimmilleen.
Kaikkein kiihkeimpiä ovat yksivuotiset. Ne ovat sinkkuja, ne janoavat yhden illan suhteita ja tahtovat yhden kesän aikana saada mahdollisimman paljon kokemuksia. Niiden on pakko tuottaa siemeniä ja levittää itsenä laajalle. Muutoin kuolo korjaa eikä niitä enää ensi suvena ole. Yksivuotiset ovat värikkäitä, isokukkaisia ja meheviä. Ne suorastaan tihkuvat kukkia ja seksikkyyttä. Katsokaa vaikka samettiruusun uumeniin: se haluaa imaista kaiken itseensä. Se haluaa tulla raskaaksi ja täyttää maan!
Palsami on kukinnassaan ehkä hieman hillitympi, mutta lisääntymisessä sen amatsonimainen määrätietoisuus on omaa luokkaansa: syksyn tullen se ampuu siemenensä suunnilleen sinne minne pippuri kasvaa. Lupaa kysymättä ja todella laajalle.
Monivuotisten kanssa on vähän rauhallisempaa. Ne ovat jo vakiintuneet paikoilleen, eikä niiden tarvitse nojailla ihan jokaisen mesibaarin tiskillä. Mutta niissäkin on houkuttelevuutta, joka saa pään pyörälle. Kuvassa oleva iiris on selvästi avoin uusille suhteille. Se haluaa olla upea, se houkuttelee iloitsemaan kanssaan. Ja vuoden kuluttua sillä on jälleen muutama uusi lehtolapsi…
Viehkeät kuunliljat ovat vaatimattoman oloisia, mutta taitavat olla varsinaisia seksipetoja. Ainakin siitä päätellen, miten ne vuosi vuodelta laajentavat asumustaan uusia jälkeläisiään varten. Samanlaisia ovat loistosalviat. Mutta pionit ovat hillittyjä ja käyttävät selvästikin kondomia. Pioneista Eevali voi kirjoittaa enemmän.
Viikon päästä on keskikesän juhla, mittumaari. Silloin sekä luonto että ihmiset ovat kukkeimmillaan. Lapsia voidaan ihailla sitten ensi keväänä!
Tunnisteet:
juhannus,
kesäkukat,
Merjan merkintä,
mittumaari,
monivuotiset,
porno,
tapetti,
yksivuotiset
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Niin kuin ruohon ja resedan tuoksu...
Eevali tarinoi:
Joitakin päiviä sitten istuin kotikoivuni alla silmät kiinni, kun nenäni ryhtyi itsenäiseksi ja nuuskimaan ja nuuskuttamaan: tuoksu, tuo tuoksu, mistä se tulee. Nousin ja kävelin, minne nokka vei, talon ympäri, pusikoitten läpi. Ja siinä se oli – kymmenen metriä lilan väristä tuoksuryöppyä. Huumautuneena keräsin sylillisen kukkaoksia ja tein kuistille sireenimajan purkkeihin, purnukoihin, ämpäreihin. Kun sireeni kukkii, siitä tuoksuaallosta ei saa hukata hetkeäkään!
Kaikkia puutarhan kukkia ei valita vain koreuden tähden, jotkut valitaan tuoksun vuoksi. Puutarhaansa voi rakennella sinne tänne tuoksusaarekkeita, ellei sitten ahneuksissaan halua kokonaista tuoksupuutarhaa.
Jos suomalaisilta kysyttäisiin ihaninta kukan tuoksua, uskon että kolme ensimmäistä olisivat kielo, sireeni ja juhannusruusu. Varmasti en uskalla ykköstä nimetä, mutta epäilen, että voittaja olisi juhannusruusu. Sehän on niin juhannus: yöttömässä yössä valoa hohtava, rakkaudelle tuoksuva.
Minun puutarhassani tuoksukukkia on paljon. Ensimmäisenä keväällä tuoksuu vaahtera. Sen metinen makeus ihan maistuu suussa ja se kerää ensimmäiset pörheltäjät, kimalaiset ja mehiäiset, surisemaan oksistoonsa.
Voimakkaita tuoksuttajia ovat jasmiini, suopayrtti, tuoksukuusama ja pioni. Pioneista vahvimmin tuoksuvat valkoiset ja vaaleanpunaiset. Niistä minulla on romanttinen muisto. Olimme Pehtoorin kanssa hopeahäämatkalla Riikassa. Iltakävelyllä eräällä puistokadulla aukeni lumoava näky ja tuoksu: monta kymmentä metriä tien molemmin puolin oli huivipäisiä mummeleita myymässä pioneja. Villiinnyin niin, että olisin ostanut kaikilta kymmeniltä myyjiltä kaikki sadat pionit. Koska se ei ollut mahdollista, ostimme niin paljon kuin saimme kuljetetuksi.
Hotellihuoneemme oli täynnä pioneja, melkein emme itse mahtuneet huoneeseen. Ja se tuoksu – paratiisissa tuoksui varmaan sille.
Kaikkien kukkien tuoksu on voimakkaimmillaan illalla. Silloin pääsevät esille vähän hentoisemmat, hienot vienot tuoksut. Näitä herkkien tuoksuvanojen tuottajia ovat ainakin orvokki, poimulehti, keltainen päivänlilja ja illakko. Esimerkkinä kukasta, joka ei ole juuri minkään näköinen, mutta joka valloittaa hienostuneella tuoksullaan, on illakko. Jotkut pitävät sitä melkein rikkaruohona, mutta minusta se on sievä. (Lieneekö ihastukseni syynä se, että illakko on lilan värinen...) Vaatimaton on myös yksivuotinen reseda. Sitä mummoni kylvi joka kesä porkkanapenkkiinsä, ja resedaa opinkin nuuskuttelemaan samalla kun rouskuttelin pieniä porkkanoita.
Eivätpä tuoksukukat tähän toki lopu. Mitkä ovat sinun tuoksusuosikkejasi? Millaisia muistoja ne herättävät sinussa?
Niin kuin ruohon ja resedan tuoksu
on sinun rakkautesi.
Kirkas naurun helinä kiirii
jälkiä askeltesi.
Sinä olet nuoruus, hurmaava hulluus,
ilo ja itse kevät!
Kun sinä suutelet surullista neitoa,
jumalat hymyilevät.
(Elina Vaara)
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
Elina Vaara,
illakko,
jasmiini,
juhannusruusu,
kielo,
orvokki,
pioni,
poimulehti,
reseda,
sireeni,
suopayrtti,
tuoksu,
tuoksupuutarha
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Kesä on täällä!
Merjan merkintä:
Mikä ihana loppuviikko onkaan takana! Selkä on väsynyt ja takajalat kireät, mutta mieli on kepeä kuin pikkulinnun laulu. Puutarhuri on ahkeroinut: kuopsuttanut, kaivanut ja istuttanut, kastellut, lannoittanut ja leikannut. Puutarhuri on myös ymmärtänyt, että kaikkia taimia ei tarvitse kasvattaa itse siemenestä alkaen. Niitä voi myös ostaa kauppapuutarhalta ja Turun kauppatorilta. Ja minähän ostin!
Mikä ihana loppuviikko onkaan takana! Selkä on väsynyt ja takajalat kireät, mutta mieli on kepeä kuin pikkulinnun laulu. Puutarhuri on ahkeroinut: kuopsuttanut, kaivanut ja istuttanut, kastellut, lannoittanut ja leikannut. Puutarhuri on myös ymmärtänyt, että kaikkia taimia ei tarvitse kasvattaa itse siemenestä alkaen. Niitä voi myös ostaa kauppapuutarhalta ja Turun kauppatorilta. Ja minähän ostin!
Jo viikkoja sitten lakastuneet pääsiäisnarsissit terassin suurissa ruukuissa vaihtuivat vihdoin samettiruusuihin, tupakkaan ja neilikoihin, valkeaan hortensiaan, hopeaputoukseen ja johonkin pikkulehtiseen vihreään ryöppyyn. Punalehtinen liljapuu on kuin luonnon huutomerkki vihreyttä vasten.
Etupihan perennapenkissä ensimmäiset iirikset ovat avautumassa; vaniljaisen kelta-valkoiset. Jaoin iirikset viime kesänä, enkä nyt muista, miten sijoittelin eri värit ja lajikkeet. Nyt on mukava seurata, mitä mistäkin nupusta avautuu. Suosikkini on kelta-violetti saksankurjenmiekka ’Nibelungen’.
Pergolassa tylsät humalat saivat antaa sijaa kukkiville köynnöskuusamille. Tulevaisuudessa saan juoda aamukahvit valkoisen tuoksuköynnöskuusaman ja tummanpunaisen koreaköynnöskuusaman ympäröimänä. Istutin sekaan reilusti köynnöskrassia, kun eiväthän nuo kuusamat vielä järin isoja ole.
Pergolassa tylsät humalat saivat antaa sijaa kukkiville köynnöskuusamille. Tulevaisuudessa saan juoda aamukahvit valkoisen tuoksuköynnöskuusaman ja tummanpunaisen koreaköynnöskuusaman ympäröimänä. Istutin sekaan reilusti köynnöskrassia, kun eiväthän nuo kuusamat vielä järin isoja ole.
Kukkia ja kauneutta siis riittää. Mutta on höytypuutarhakin hyvällä mallilla. Kasvihuoneessa tomaatit ovat tehneet jo ensimmäiset pienen pienet hedelmänsä. Se vastahakoisinkin niistä, se Ildi, on hyvässä vauhdissa ja kukkii jo. Laitoin tomaattien jatkoksi yhden salaattikurkun taimen. Aina sanotaan, ettei kurkkua ja tomaattia oikein sopisi kasvattaa samassa huoneessa. Saavat nyt kumminkin luvan sopia. Olen tehnyt niille selväksi, että kompostissa on kyllä tilaa, jos kovin riitaisiksi rupeavat.
Ensimmäiset salaatit ovat jo syötävissä ja ryytimaasta voi nyppiä maustetta sekaan. Ja herkkujen herkku, mustajuuri, on noussut terhakasti taimelle jo. Ostotaimilla voi hienosti paikata sen, mitä itseltä jäi kylvämättä. Sinne asettuivat omien sekaan torilta haetut lehtisellerit, salviat, persiljat ja kesäkurpitsa. Ja samettiruusu on aina paikallaan myös kasvimaalla: mainio ötökkäkarkote ja mukava väriläiskä.
Ihanaa alkukesän aikaa lukijoille!
PS. Värit räiskyvät myös sirpaleissa. Katso Leenan kädenjälkeä Värivitamiissa.
PS. Värit räiskyvät myös sirpaleissa. Katso Leenan kädenjälkeä Värivitamiissa.
Tunnisteet:
Iiris,
kesä,
kurjenmiekka,
kurku,
Merjan merkintä,
taimet,
tomaatti,
yrtit
tiistai 31. toukokuuta 2011
Myyrien olympialaiset ja peurojen peijaiset
Eevali tarinoi:
On aina jännittävää tulla keväällä eka kertaa kesäplantaasilleen katsomaan, mitä talven mittaan on ympäristössä, puutarhassa ja talossa tapahtunut. Se nimittäin on varmaa, että jotain on tapahtunut, useimmiten ei kovinkaan hauskoja yllätyksiä. Useina talvina on lumettomuus tai vähälumisuus kohdellut julmasti arimpia
perennoja: kuolema on tehnyt niittojaan. Parina viime talvena on lunta riittänyt perennojen suojaksi ja lämmitykseksi, mutta lumesta on kyllä ollut
haittaseuraamuksiakin.
Nyt ei tarvinnut paljon puutarhassaan pyöriä, kun huomasin, että meilläpä on ollut villit ja viihteelliset peurojen peijaiset. Ne sulokkaat ja kevyet bambit olivat metrisillä hangilla päässeet mässyttämään herkkupaloja – siis syöneet kaikki omena- ja kirsikkapuiden, jasmiinien ja kriikunoiden oksien kärjet noin kahden metrin korkeudelta. Kyllä niillä mahtoi olla hauskaa. Toivottavasti joku ahneimmista halkesi ylensyöntiin. Ja odottakaas vaan, kun jonain kesäiltana tulette koivikon syrjään kuikuilemaan, minä en suinkaan ihaillen huokaile suloisuuttanne, vaan heitän kivillä ja langetan päällenne kirouksen.
Toiset villit ja virkeät talvieläimet ovat myyrät. Ne ovat etupihallamme pitäneet mylläämisen olympilaiset. Pienellä nurmikon pläntillä on noin 87 multakekoa, toinen toistaan komiampia. Siinä ovat myyrä matikaiset ja multiaiset kilpailleet siitä, ken korkeamman keon tekee. Ja sitten heitetään voltti sen päälle. Heti kun näen kultamitali kaulassaan elvistelevän myyrän, ripustan sen heinäseipään nokkaan muille varoitukseksi.
Ihan uuttakin eläimistöä on ympäristöön ilmaantunut: joku naapuri on perustanut kanalan. Tai mahdollisesti se on vain kukkola, sillä kot-kot-kotkottamista ei kuulu mutta kukkokiekuuu-uuta sitäkin voimallisemmin. Jotain persoonallisuushäiriötä se kukko potee, koska se kiekuilee päivät pitkät mutta ei aamulla kello viis. Tai sitten sen koulutus on kesken tai se on perussuomalainen, joka ei ymmärrä, että joskus olisi parasta panna turpa rullalle ja rulla taskuun.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
kukko,
myyrä,
peura
tiistai 24. toukokuuta 2011
Voi kukkaa, voikukkaa!
Eevali tarinoi:
Puhalluskukkapoika ei pääse sateella töihin, puhaltelemaan.
Kun sataa, puhalluskukka ei lennä.
Siivet märkinä
vain synkkäilee ja
vähän lepää.
Joillakin on kyllä peikon luonne
ja pää pörhöllään sateessakin.
Ja joistakin paistaa aurinko,
vaikka itkettää.
Mutta ujoimmat sulkevat suunsa suppuun
ja vihoittelevat itsekseen.
Juuri näinä päivinä kaikissa kunnon ihmisten puutarhoissa käydään vihanvimmaista sotaa voikukkia vastaan. Käytössä on jos jonkinlaista voikukkarautaa, mekaanista nipistintä tai giljotiinia. Kun piha on myllätty voikukattomaksi, pääsee sotureilta riemukas kiljahdus: - Ny ne on kaikki tapettu, jippii!
Kyllä minä olen teille voikukkien hävittäjille sitten vihainen! Antakaa tämän aurinkoisen ja hunajalle tuoksuvan luonnon kaunottaren olla rauhassa. Väri-ilon lisäksi se on käyttökelpoinen salaatteihin, viiniin, simaan ja seppeleisiin. Jos se pihanurmikolla häiritsee silmää, niin ei sen raivaamiseen mitään sota-aseita tarvita, normaali ruohonleikkuri riittää.
Tämän päivän Hesarissa oli listattu puutarhan kuusi pahista: voikukka, vuohenputki, rikkanenätti, piharatamo, juolavehnä ja pelto-ohdake. Tuttua porukkaa kaikki. Ohjeitakin niiden hävittämiseen annettiin, mutta ei kovin tehokkaita, ja sen ymmärtää jokainen, joka on näiden kasvien seurasta pihallaan päässyt nauttimaan. Onneksi alaotsikossa sanottiin somasti: sitkeimmätkin rkkaruohot ovat vain kasveja, jotka kasvavat väärässä paikassa. Niinhän se on joskus ihmisenkin kanssa: sattuu olemaan väärässä paikassa ja tulee kohdelluksi kuin rikkaruoho.
Rikkaruohojutun viimeinen kappale viehätti ja innosti minua erityisesti: ”On yksi konsti, jonka avulla varmasti välttyy kitkemiseltä. Se ei ole myrkyttäminen. - Eräs yli 80-vuotias viherpeukalo ei jaksanut hoitaa pihaansa. Entisissä perennapenkeissä kukoistivat nokkoset ja vuohenputket. Talttumaton täti raivasi pöheiköstä yhden neliön, istutti siihen kaksi kaunista ruusua ja keskittyi ihailemaan niitä.”
Ehkä minäkin tänä kesänä olen vuohenputkille armollinen enkä vainoa niitä, vaan keskityn hartaasti seuraamaan, kenestä tulee kukkamaan kunkku.
torstai 19. toukokuuta 2011
Tämä aika on lyhyt
Eevali tarinoi:
Asettua ruohoksi
ruohojen joukkoon
mittailla
maailman merkityk(sellisyyk)siä kasviperspektiivistä
Ihminen näkyy
mitättömänä
Taivaan kaaren aluevaltaa
heiluva heinä
Nojaan vanhaan vinttikaivoon ja katson pitkin niityn lainehtivaa pintaa metsän rintaan ja harjun männikköön. Silmissä vihertää, näen pelkkää vihreää.
Pelkkää? Ei alkukesän vihreä ole mitään ”pelkkää”. Se on sata tai tuhat eri väriä. Vaahteran kukkien kellanvihreä, niin hunajainen. Koivujen hiirenkorvat kuin pitkien huntujen pitsiä, utukevyttä. Havupuiden pimeä tummuus, voimakas peikkojen käpälä. Nurmikolla vuohenputken räjähtävän vahva vihreä huuto, apilan ujo hopean hohto, räpelön punertava kajo. Haapakaan ei tiedä, olisiko punainen vai vihreä, ja siksi se viivyttelee silmujensa avaamista.
Tuhat huumaavaa vihreää: kasvun, elämän, toivon ja rauhan siemennyksiä. Ota ne päiviisi, ota ne uniisi. Tämä aika on lyhyt.
Lähde nyt vihreille niityille.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
niityt,
ruoho,
vihreä
torstai 5. toukokuuta 2011
Villiinny villeistä
Eevali tarinoi:
Jos älyät lapsiltani kysyä, niin he auliisti kertovat, miten kurja heillä oli lapsuus: - Ei saatu kunnon ruokaa, kun meille vain rikkaruohoja syötettiin. Koivun lehdistä soppaa, jauhosavikasta kastiketta, horsmaa paistettuna, leipätaikinaankin sekoitettiin nokkosia tai sieniä ja hillokin tehtiin porkkanoista. Oikeeta ruokaa ei näkynyt kuin silloin, kun äiti oli työmatkoilla ja iskän kanssa syötiin joka päivä makaronia ja kaupan lihapullia.
Tämä nyt tietysti kuuluu liioiteltuihin perhelegendoihin, mutta on siinä totta edes siteeksi. Olen nimittäin aina ollut innostunut luonnonkasveista ruoanlaitossa, jo silloin kun niitä tosiaan ajateltiin vain rikkaruohoina. Nykyäänhän ne ovat trendikkäitä ja sen kunniaksi ovat saaneet nimen villivihannekset ja villiyrtit. Trendin mukaisesti näitä villejä löytyy jopa fine dining- ja Michelin rengastetuista ravintoloistakin.
Villien kesyttäjiä
Luonnonkasvien monipuolisen käytön perushahmo on professori Toivo Rautavaara, ja hänen kirjansa Mihin kasvimme kelpaavat kertoo perusteellisesti kasvien käytöstä ruokiin, lääkintään ja jopa kauneudenhoitoon. Toinen tämän alan guru on Ulla Lehtonen, joka myös on kirjoittanut monia kasviaiheisia puutarha-, keitto- ja terveydenhoitokirjoja.
Uuden polven villivihannestelijoita on Carelia-ravintolan keittiömestari Sami Tallberg. Häneltä on viime vuonna ilmestynyt Villiyrttikeittokirja. Sitä minulla ei vielä ole, mutta hakusessa on. Tallbergilla on näinkin villi suositus: - Osmankäämin mantelilta maistuvia versoja lisäkkeeksi kypsänä tai raakana ja vesiheinää salaattien maistuviksi koristeiksi.
Villien saalistusaika
Villivihannekset ovat parhaimmillaan alkukesästä, joten juuri nyt on aika ryhtyä kulkemaan pelloilla ja pientareilla nokka kohti maata ja tunnistaa syötävien kasvien versoja. Paras keruuaika on aurinkoinen aamupäivä.
Helposti tunnistettavia ovat ainakin nokkonen, voikukka, vesiheinä, jauhosavikka, mesiangervo, horsma, ketunleipä, suolaheinä, vuohenputki ja poimulehti. Parhaimmillaan villivihannekset ovat tietysti tuoreeltaan, mutta niitä voi helposti säilöä kuivaamalla, ryöppäämällä tai pakastamalla.
Kasvien tunnistusapua saat luontoportti.fi-sivustosta.
Villejä makuelämyksiä
- Nokkonen on kaikista vihanneskasveistamme ravintopitoisin ja terveellisin, ja puutarhassa se kasvaa arvoistansa elämää, sanoo Ulla Lehtonen. Nokkonen onkin varmasti meillä yleisimmin käytetty villivihannes. Eikä ihme, sillä se on tosi monipuolinen: nokkosta voi käyttää lettuihin ja pannareihin, leipätaikinaan, keiton, muhennoksen tai kastikkeen aineksena. Ja nokkosuutteesta saa erinomaista puutarhakasvien lannoitetta.
Ketunleipää ja suolaheinää olen lisännyt keittoihin ja kastikkeisiin sekä myös salaatteihin. Pienen pienistä maitohorsman versoista tulee nopeasti keittäen ”luonnon parsaherkkua”, ja jauhosavikka on ihan oikeasti leppeän makuista kesäkeiton viherlisuketta.
Salaatteihin sopivat lukuisat villivihannekset. Tässä pari makoisaa salaattiyhdistelmää: 1) tammenlehtisalaattia, poimulehtiä, voikukan lehtiä, valkosipulia ja ruohosipulia ja 2) ketunleipiä, peltokanankaalia, isomaksaruohon versoja, ruohosipulia, krassin lehtiä
Väriä ja silmänruokaa kaikkiin salaatteihin tuovat syötävät kukat: krassit orvokit tai ruusun terälehdet.
Kiirehdi villien perään
Ellet ole aiemmin kesyttänyt villivihanneksia ruokakäyttöön, niin tee se nyt tänä kesänä. Ei ole ollenkaan varmaa, että niitä saa tulevaisuudessa. Onhan hyvinkin mahdollista, että joku EU:n hurmahenki keksii direktiivin, jonka mukaan kaikki luonnossa kasvavat syötävät viheriät kielletään. Ja direktiivejä noudattava Suomi määrää kansalaisensa nyhtämään kaikki villivihannekset juurineen pois. Siellähän sitten kyykimme metsissä ja pelloilla kuokan ja lapion kanssa.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
horsma,
ketunleipä,
nokkonen,
suolaheinä,
villivihannes
sunnuntai 24. huhtikuuta 2011
Mustajuurta!
Merjan merkintä:
Tiedättehän mustajuuren? Tuon ihanan helpon kasvatettavan ja mainion makuisen herkun? Parsan veroisen syksyisen lisäkkeen.
Viime syksynä mustajuurta tuli niin paljon, että kaikkea ei ehditty syödä ennen talven tuloa. Ja koska meillä ei ole maakellaria tai muuta viileäsäilytystilaa, jätimme mustajuuret maahan odottamaan kevättä. Vanha tapa talvettaa juureksia, mutta meille uusi.
Tiedättehän mustajuuren? Tuon ihanan helpon kasvatettavan ja mainion makuisen herkun? Parsan veroisen syksyisen lisäkkeen.
Viime syksynä mustajuurta tuli niin paljon, että kaikkea ei ehditty syödä ennen talven tuloa. Ja koska meillä ei ole maakellaria tai muuta viileäsäilytystilaa, jätimme mustajuuret maahan odottamaan kevättä. Vanha tapa talvettaa juureksia, mutta meille uusi.
Tänään muokkasimme kasvimaan kylvökuntoon, ja samalla nostimme ylös syksyltä jääneet mustajuuret. Priimatavaraa! Kiinteitä, isoja ja hienoja, aivan samanlaisia kuin syksylläkin. Omassa maassaan hienosti talvehtineet.
Pääsiäislampaan kylkeen niistä tuli huiman hyvä lisäke:
- n. 800 – 1000 gr. mustajuurta
- 3 – 4 dl. ruokakermaa (maustettuja kannattaa kokeilla!)
- paljon persiljaa, suolaa hiven ja mustapippuria sen verran, että tuntuu
Mustajuuri on musta vain pinnaltaan. Kun sen kuorii, on pinnan alla kaunis valkoinen sisus. Mutta se on tosi tahmea! Sen takia mustajuuri kuoritaan hansikkaat kädessä. Kuorimisen jälkeen se pannaan kylmään, sitruunamehulla terästettyyn veteen odottamaan lopullista käsittelyä. Muutoin se tummuu rumaksi.
Kuori siis mustajuuret ja laita sitruunaveteen. Sitten keitä niitä noin 10 minuuttia suolalla maustetussa vedessä. Pilko kypsät mustajuuret parin sentin pätkiksi.
Laita kattilaan tai pataan kerma ja mustajuuret sekä hienonnettu persilja, suola ja mustapippuri. Jos sitruunaa jäi, puserra mukaan vähän sitäkin. Anna kiehua hiljakseeen n. 10 minuuttia.
Ja siinä se on: herkku vailla vertaa!
Ai niin, nyt on muuten juuri oikea aika kylvää mustajuuren siemenet. Ainakin Turussa.
Ai niin, nyt on muuten juuri oikea aika kylvää mustajuuren siemenet. Ainakin Turussa.
Tunnisteet:
ensimmäinen sato,
Merjan merkintä,
mustajuuri
torstai 14. huhtikuuta 2011
A Taste of Honey
Eevali tarinoi:
Apila
Heinäkuisena aamuna
kun kirjosieppo ruokkii poikasiaan
istun apilapellossa
juovuksissa hunajan tuoksusta
Midnight Sun never sets
Tammikuisessa hämärässä
kun variksen ääni jäätyy ilmaan
istun korituolissa
juovuksissa apilaviinistä
It´s A Taste of Honey
Apilaviini ei ole vain runollista fantasiaa; kyllä sitä voi valmistaa. Plantaasillani on pellon piennar, jossa on niin tiheässä puna-apiloita, että kukkimisaikaan se on kuin punainen pompulanukkamatto. Kesän aurinkoaamuna sen yllä leijuu lähes näkyvä hunajan tuoksu ja kukat ovat syötävän suloisia namipaloja. Pari kertaa olen kerännyt ison korillisen apilan kukkia ja tehnyt niistä viiniä. Lisäaineena olen käyttänyt ylivuotisia puolukoita. Maku on mieto ja hunajainen – tammikuisessa hämärässä juotuna kuin lasillinen kesäauringon lämpöä.
Muunkinlaisia kukkaviinejä voi tehdä. Voikukista kehkeytyy runsasmakuista ilojuomaa kunhan vain jaksaa nyppiä ämpärillisen sen keltaisia terälehtiä. Hieman vähemmällä vaivalla onnistuu makea ja aurinkoinen voikukkasima: kerää iso kattila lähes täyteen voikukkien keltaisia osia, lisää vettä niin paljon kuin mahtuu ja keittele hissukseen 10-15 minuuttia. Nosta kukat läviköllä pois kattilasta, lisää pari desiä sokeria ja raparperin paloja litraa kohti. Kiehauta ja jäähdytä, lisää lusikallinen hiivaa, pidä lämpimässä vuorokausi ja pullota. Säilytä kylmässä muutaman päivän.
Kuningatarmaisin kukkaisviini on – tietysti – ruusuviini. Olen tehnyt sitä vain kerran, sillä ruusun terälehtien kerääminen on vaivalloista eikä kovinkaan monesta paikasta saa niitä kylliksi. Minulla oli muutama vuosi sitten käsistä karannut, pellolle levinnyt kurtturuusupöheikkö, jota yhtenä kesänä sitten käytin viinin tekoon. Ämpärillinen terälehtiä vei monta tuntia ja oheistuotoksena sain naarmuja käsiin ja jalkoihin ynnä sotaisat mehiläiset kimppuuni.
Mutta kyllä se raadelluksi tuleminen kannatti: kolme pullollista ruusunväristä, -tuoksuista ja -makuista nektaria. Suunnittelin ruusuviinin ympärille ruusuisen juhlan vietettäväksi joskus synkimpään rospuuttoaikaan. Vein pari pulloa maalta kotiin odottamaan ja kypsymään syysaikaa varten. Kun seuraavan kerran tulin maalta kaupunkiin, niin keittiön pöydällä nökötti rinnakkain kaksi ruusuviinipulloa. Tyhjinä. Minkälainen keskustelu sitten käytiin äidin ja tyttären välillä, se jääköön tarkemmin kertomatta, mutta paljastan, että käytin kohtuullisen kovaa ääntä sekä vivahteikkaisia suomen kielen ilmaisuja.
*
Count Basien bändin unelmointia: Midnight Sun never sets
Nuoruuteni The Hollies päästelee lujaa: A Taste of Honey
Apila
Heinäkuisena aamuna
kun kirjosieppo ruokkii poikasiaan
istun apilapellossa
juovuksissa hunajan tuoksusta
Midnight Sun never sets
Tammikuisessa hämärässä
kun variksen ääni jäätyy ilmaan
istun korituolissa
juovuksissa apilaviinistä
It´s A Taste of Honey
Apilaviini ei ole vain runollista fantasiaa; kyllä sitä voi valmistaa. Plantaasillani on pellon piennar, jossa on niin tiheässä puna-apiloita, että kukkimisaikaan se on kuin punainen pompulanukkamatto. Kesän aurinkoaamuna sen yllä leijuu lähes näkyvä hunajan tuoksu ja kukat ovat syötävän suloisia namipaloja. Pari kertaa olen kerännyt ison korillisen apilan kukkia ja tehnyt niistä viiniä. Lisäaineena olen käyttänyt ylivuotisia puolukoita. Maku on mieto ja hunajainen – tammikuisessa hämärässä juotuna kuin lasillinen kesäauringon lämpöä.
Muunkinlaisia kukkaviinejä voi tehdä. Voikukista kehkeytyy runsasmakuista ilojuomaa kunhan vain jaksaa nyppiä ämpärillisen sen keltaisia terälehtiä. Hieman vähemmällä vaivalla onnistuu makea ja aurinkoinen voikukkasima: kerää iso kattila lähes täyteen voikukkien keltaisia osia, lisää vettä niin paljon kuin mahtuu ja keittele hissukseen 10-15 minuuttia. Nosta kukat läviköllä pois kattilasta, lisää pari desiä sokeria ja raparperin paloja litraa kohti. Kiehauta ja jäähdytä, lisää lusikallinen hiivaa, pidä lämpimässä vuorokausi ja pullota. Säilytä kylmässä muutaman päivän.
Kuningatarmaisin kukkaisviini on – tietysti – ruusuviini. Olen tehnyt sitä vain kerran, sillä ruusun terälehtien kerääminen on vaivalloista eikä kovinkaan monesta paikasta saa niitä kylliksi. Minulla oli muutama vuosi sitten käsistä karannut, pellolle levinnyt kurtturuusupöheikkö, jota yhtenä kesänä sitten käytin viinin tekoon. Ämpärillinen terälehtiä vei monta tuntia ja oheistuotoksena sain naarmuja käsiin ja jalkoihin ynnä sotaisat mehiläiset kimppuuni.
Mutta kyllä se raadelluksi tuleminen kannatti: kolme pullollista ruusunväristä, -tuoksuista ja -makuista nektaria. Suunnittelin ruusuviinin ympärille ruusuisen juhlan vietettäväksi joskus synkimpään rospuuttoaikaan. Vein pari pulloa maalta kotiin odottamaan ja kypsymään syysaikaa varten. Kun seuraavan kerran tulin maalta kaupunkiin, niin keittiön pöydällä nökötti rinnakkain kaksi ruusuviinipulloa. Tyhjinä. Minkälainen keskustelu sitten käytiin äidin ja tyttären välillä, se jääköön tarkemmin kertomatta, mutta paljastan, että käytin kohtuullisen kovaa ääntä sekä vivahteikkaisia suomen kielen ilmaisuja.
*
Count Basien bändin unelmointia: Midnight Sun never sets
Nuoruuteni The Hollies päästelee lujaa: A Taste of Honey
Tunnisteet:
apila,
Eevali tarinoi,
ruusu,
viini,
voikukka
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Äitini kevättervehdys
Merjan merkintä:
Sain sinulta viimeisenä joulunasi lahjaksi jouluruusun. Sen vaalean, ihan tavallisen. Yhdessä ihastelimme sen vaatimatonta kauneutta, miten sen hentojen varsien päässä avautuivat niin kainot kukat.
Kevään tullen istutin jouluruusun ulos. Sopivan varjoisaan paikkaan, mongolianvaahteroiden alle. Sinä olit silloin jo väsynyt, aloittelit viimeistä matkaasi. Silti iloitsit keväästä ja valmistelit kesää: olit jo kylvänyt palsamin siemenet pikkuisiin ruukkuihin. Siellä ne kurkottelivat innokkaasti valoa kohti keittiösi ikkunalla . Muistan, kun kotiuduit viimeistä edelliseltä sairaalareissultasi. Istuimme keittiön pöydän ääressä ja siinä jutellessamme sinä aivan ohimennen, oikeastaan huomaamattasi latvoit palsamin taimet. Niin kuului tehdä, vain sillä tavoin sai monihaaraiset ja rehevät kukat.
Voi sanoa, että olit puutarhaihminen, vaikka aivan ikiomaa puutarhaa sinulla ei koskaan ollutkaan. Vuokramökillä kuitenkin kasvatit perunaa, sipulia, tomaattia, mansikkaakin joskus. Ja kesäkukkia. Orvokkeja, samettiruusuja, rinkeplummaa ja tietysti palsamia. Kun mökkielämä voimien vähetessä jäi taakse, vaalit sinä puutalon pihalla ikkunasi alla olevaa pientä kukkapenkkiä. Se kukoisti keväästä syksyyn. Jaksoit torjua kirvoja, nyppiä kuihtuneita kukkia, lannoittaa ja leikata.
Kun vierailin luonasi sairaalassa viimeisen kerran, puhuimme puutarhajuttuja silloinkin. Suunnittelin istuttavani sinä päivänä tomaatintaimet paikoilleen kasvihuoneeseen. Yksissä tuumin arvelimme, ettei liian kovia halloja enää tulisi. Silloin oli toukokuun loppu. Lupasin myös piakkoin keittää raparperimehua, josta sinäkin mielelläsi ottaisit vähän. Sitten kampasin hiuksesi ja lähdin kotiin. Ne olivat jäähyväiset, myöhemmin illalla sinua ei enää ollut. Ei tässä maailmassa.
Mutta seuraavana keväänä jouluruusu pihallani kukki ensimmäisen kerran. Nyt se on jälleen kukassa, kuin tervehdyksenä: täällä minä olen.
Tunnisteet:
jouluruusu,
kevät,
Merjan merkintä,
äiti
Jos kukka olisin...
Eevali tarinoi:
Pioni
Kukkulan kuningas ja kukkapenkin kingi
minä.
Suurin ja kaunein, läänitykseni paroni
minä.
Syön aurinkoa,
juon valoa.
Kaikki mulle tähän heti!
Jäähän sinulle varjo,
hieno varjo jääkin: minun.
Hannu Väisänen on sanonut, että auenneet pionit ovat sylillinen värillistä vapinaa. Hän ei tarkoittane, että pioni vapisee, vaan että ihminen vapisee sen silkkisen kauneuden sylissä.
Kasvina pioni on vahva, korskea, vaatelias ja äkkipikainen. Lempikukkaani en osaa nimetä, koska maailmassa on tuhansia tai jopa sadoin tuhansin ihania kukkia. Mutta jos olisin kukka, niin juuri nyt haluaisin olla pioni. Haluaisin itseeni sen voiman ja päättäväisyyden, omanarvontunnon ja sitkeyden.
Viime vuonna alkukesästä minun oli pakko siirtää pionit uuteen paikkaan. No, senhän tiesi, mitä siitä seurasi: ne suuttuivat. Valkoinen ja vaaleanpunainen väkersi nyrpisten molemmat yhden kukan, mutta tummanpunainen pioni kiukutteli oikein kunnolla eikä kukkinut ollenkaan. Pidin sille pienen puhuttelun ja siitäkös se kimmastui lisää ja antoi lehtiensäkin lotkottaa nurpallaan mullassa. Osaa tätä vihanpitoa pelata muutkin ja leikkasin lehdet maata myöten: kuole pois, senkin äksypää. Enkä koko kesänä katsahtanut mokomaa. Syksyllä kun peittelin pioneita, huomasin että tummanpunainen oli kaikessa salassa kehittänyt juurakkoonsa ison seurueen silmuja.
Ensi kesänä me molemmat, minä ja pioni, näytämme että kukkiminen on tahdon asia. Se kukkii komeimmin, jolla on vahvempi tahto.
Pioni
Kukkulan kuningas ja kukkapenkin kingi
minä.
Suurin ja kaunein, läänitykseni paroni
minä.
Syön aurinkoa,
juon valoa.
Kaikki mulle tähän heti!
Jäähän sinulle varjo,
hieno varjo jääkin: minun.
Hannu Väisänen on sanonut, että auenneet pionit ovat sylillinen värillistä vapinaa. Hän ei tarkoittane, että pioni vapisee, vaan että ihminen vapisee sen silkkisen kauneuden sylissä.
Kasvina pioni on vahva, korskea, vaatelias ja äkkipikainen. Lempikukkaani en osaa nimetä, koska maailmassa on tuhansia tai jopa sadoin tuhansin ihania kukkia. Mutta jos olisin kukka, niin juuri nyt haluaisin olla pioni. Haluaisin itseeni sen voiman ja päättäväisyyden, omanarvontunnon ja sitkeyden.
Viime vuonna alkukesästä minun oli pakko siirtää pionit uuteen paikkaan. No, senhän tiesi, mitä siitä seurasi: ne suuttuivat. Valkoinen ja vaaleanpunainen väkersi nyrpisten molemmat yhden kukan, mutta tummanpunainen pioni kiukutteli oikein kunnolla eikä kukkinut ollenkaan. Pidin sille pienen puhuttelun ja siitäkös se kimmastui lisää ja antoi lehtiensäkin lotkottaa nurpallaan mullassa. Osaa tätä vihanpitoa pelata muutkin ja leikkasin lehdet maata myöten: kuole pois, senkin äksypää. Enkä koko kesänä katsahtanut mokomaa. Syksyllä kun peittelin pioneita, huomasin että tummanpunainen oli kaikessa salassa kehittänyt juurakkoonsa ison seurueen silmuja.
Ensi kesänä me molemmat, minä ja pioni, näytämme että kukkiminen on tahdon asia. Se kukkii komeimmin, jolla on vahvempi tahto.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
pioni
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Se itää sittenkin!
Merjan merkintä:
Se pahuksen Ildi. Se keltainen kirsikkatomaatti, joka ei tahtonut nousta samaa tahtia muiden kanssa. Tuli lopulta varmaan katumapäälle yksin mullan keskellä mököttäessään ja putkahti pinnalle – yli neljä viikkoa muiden jälkeen! Ja tuli sitten jopa kaksin kappalein.
Pieniä ovat vielä: vasta ensimmäisiä oikeita lehtiparejaan kurottelevat valoa kohti. Mutta päättivät sitten lopulta kumminkin nostaa päänsä ja tulla tähän maailmaan.
Mauttomaksikin jo ehdin kiukuissani moittia. Se ei ehkä ollut ihan totta. Aika hyvältähän nuo kumminkin maistuvat… Ja keltaisina väripilkkuina munakkaan pinnalla, persiljan sekaan kieputettuna ovat kyllä vertaansa vailla. Eli tervetuloa kaunis, keltainen ja maukas Ildi!
PS. Tänään on Turussa ihana ja aurinkoinen kevätpäivä. Juuri samanlainen kuin tasan 19 vuotta sitten, kun esikoispoikani syntyi. Onnea Mikael!
PS. Tänään on Turussa ihana ja aurinkoinen kevätpäivä. Juuri samanlainen kuin tasan 19 vuotta sitten, kun esikoispoikani syntyi. Onnea Mikael!
Tunnisteet:
Ildi,
itäminen,
kirsikkatomaatti,
Merjan merkintä
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Toisen rikkaruoho on toisen runo
Merjan merkintä:
On meissä Eevalin kanssa aika paljon eroa. Eevali on runollinen, sillä on kuvakin hallussaan. Minä olen asiaproosaa tuottava päiväkirjan kirjoittaja. Enkä ole valokuvaaja ensinkään. Eevali on tuottelias, minä en tahdo ehtiä mitään kirjoittaa. Haluaisin kyllä, mutta aika vaan ei riitä. Aina joskus kumminkin yritän jotain purskauttaa.
Hienoa sentään, että blogi on olemassa ja jokunen lukijakin löytyy! Luotan Eevalin tuotteliaisuuteen ja kynän tenhoon jatkossakin.
Hienoa sentään, että blogi on olemassa ja jokunen lukijakin löytyy! Luotan Eevalin tuotteliaisuuteen ja kynän tenhoon jatkossakin.
Tunnisteet:
Merjan merkintä
tiistai 29. maaliskuuta 2011
Kevät on hullua valoa
Kevät on hullua valoa.
Huikaisevaa kirkkautta.
Harmautta. Loskaa ja liukkautta. Toivoa. Havahtumista ihmeen äärellä.
Kevät on kurkkuun juuttuvaa huutoa.
Ailahtelevaa mieltä. Viiltäviä muistoja.
Lupaus kesästä.
Mitä oli kerran ja minkä tahtoisi takaisin.
Tai ei tahtoisi mitenkään.
Mikä kasvoi? Missä?
Miltä tuoksui? Miltä maistui?
Kuka kylvi? Kuka kitki?
Kenen kanssa satoa syötiin?
Kasvimaan antimet.
Kukat. Viini. Ja varsinkin viini.
Valkoinen tai punainen.
Joskus myös olut.
Kenen kanssa juotiin?
Kenen kanssa naurettiin ja parannettiin maailmaa?
Miten ihmeessä jaksettiin? Mitä kaikkea saimmekaan aikaan!
Tai miksei jaksettu enempää?
Miksei tehty toisella tavalla?
Kevät on oppositiohenkeä ja uhmamieltä:
En ikävöi kasvimaata. En ikävöi lapsuuden puutarhaa.
En menetettyjä metsiä.
En kylvä. En istuta. En osta narsisseja, saatikka ruusuja!
En kadehdi viherpeukaloita!
Viljely ei kosketa minua!
Ja kuitenkin.
Eilen vaihdoin jo ruukkukukkien mullat.
Mitähän vielä?
Mihin kevät minut vielä vie?
Täytyy nauttia kun vielä ehtii ja jaksaa!
Ei, ei, ei!
Pakolla ei voi nauttia.
Ei saa ahnehtia.
Nauttimiseen tarvitaan aikaa.
Pysähtymistä. Mutta eihän aika lopu koskaan.
Kevät on hyvä opettaja.
Miten minä voisin olla hyvä oppilas?
Raili Tanhuanpää
P.S. Sain tämän tekstin ja kuvan tänä aamuna. Se antoi aamuuni valon iloa. Kevät tuo meille huikaisevaa valoa, mutta niin tuovat ystävätkin. Kiitos!
Kuvassa on näsiä, yksi kevään aikaisimmista kukkijoista. Varhain huhtikuussa, ennen lehtien puhkeamista se puskee purppuranpunaisia kukkiaan.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
kevät,
näsiä,
valo
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Unet, jotka todeksi muuttuvat
Mustan loan värjäämät lumipenkat irvistelevät kuin Uuno Turhapuron hampaat,
harottavat pahanilkisesti.
Mutta kun katsot läpi, poraat tunnelin viikkojen ohi,
siellä se odottaa. Kevät.
Narsissien satapäinen torvisoittokunta valtaa lavan
ja marssi soi.
Valkoinen sooloilee trumtrataram.
Kultatyräkki, maailman ja auringon valloittaja
Tulppaaniparvi aukeaa väreihin kuin perhosella siivet.
Helmililjoista korun kiedot maan rinnuksille.
Kirjopikarililjat, nuo juoruilijat,
ruutuhameissaan, valkoessuissaan
Katsot kevääseen harmaiden päivien läpi ja näet
scilla-aavan, meristä sinisimmän:
unet, jotka todeksi muuttuvat.
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
helmililja,
kevät,
kirjopikarililja,
kultatyräkki,
narsissi,
scilla,
tulppaani
torstai 17. maaliskuuta 2011
Musta surmaa, musta hurmaa
Eevali tarinoi:
Lapsena kuulin laulun, jossa ”vanhan linnan puistossa on musta ruusu piilossa”. Siinä nuori mies löytää mustan ruusun, ”tuon turmaa tuovan lahjan”, ja traagiseksi lopuksi ”se vie mun nuoren elämäin”.
Laulun musta ruusu oli vain taru, mutta myöhemmin nuoruudessani luin, että oikeasti mustaa ruusua yriteltiin jalostaa. Ihmettelin pitkään, että miksi. Minkä takia ihanasta kukasta halutaan saada musta versio? Ei musta ole mikään kukkien väri. Jonkinlainen punamusta ruusu on saatukin aikaan, mutta minusta se ei ole erityisen kaunis.
Monista muistakin kukista on jalostettu mustia versioita, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Aika pitkään jukuripäisesti pidin kiinni ennakkoluuloistani mustia kukkia kohtaan, kunnes puutarhassani muutama vuosi sitten tapahtui kummia: akileijoistani yksi teki mustia kukkia. Akileijojen kummalliset värit eivät ole mikään ihme, sillä ne risteytyvät iloisesti keskenään ja tuottavat mitä vaihtelevimpia väriyhdistelmiä. Yhtenä kesänä laskin, että akileijapöheikössäni oli yhtätoista eri väriä, vaikka alunperin siinä on ollut yksi valkoinen, yksi sininen ja yksi vaaleanpunainen.
Siinä suvisessa silmänräpäyksessä kun näin mustan akileijan, tajusin sen tumman hurman. Kun vaaleat akileijat ovat kuin keveitä keijuja, niin musta yksilö on uhkaava, komea ritari tai myrkyllisen kaunis noita.
Sen jälkeen olen kokeillut erilaisia dramaattisia asetelmia mustista kukista. Epäonnistunein viritelmä oli mustien ja kermanvalkoisten tulppaanien ryhmä – ei siksi että kukissa olisi ollut jokin vika, vaan siksi että tulppaanit ovat plantaasini myyräveikkojen lempiruokaa. Hätkähdyttävin näky on ollut musta pioniunikko, joka ensimmäisenä vuonna teki kahden nyrkin kokoisia kerrottuja kukkia. Itse kylväytyessään se on koko ajan pienentänyt kukkiaan, mutta on edelleen juhlallisen silkinkiiltävä kuin vanha kirkkohuivi.
Useimmat mustat kukat ovat vain melkeinmustia, niissä on pohjalla punainen vivahde. Aivan pikimustaa olen nähnyt vain orvokissa ja täpläsievikissä. Viimemainittua kylvin yrttitarhani reunukseksi ja sepä olikin oikein hassun hauskan näköinen: sametin mustia terälehtiä kiersi valkoinen reunus ja jokainen kukka oli kuin silmänisku. Ensi kesäksi olen tilannut Kodin Kukista ruukkupuutarhaani keltamustia petunioita, joita kehutaan, että ”yön mustien terälehtien keskellä loistaa keltainen tähti kuin Sirius taivaalla”. Siinäpä minulle tähtihetkiä kesäilloiksi!
Olen käyttänyt mustia kukkia vain pieninä sävähdyttävinä tehosteina, mutta jos joku haluaa tehdä kokonaisen mustan puutarhan tai puutarhahuoneen, niin siihen on nykyään mahdollisuus. Edellä mainittujen mustukaisten lisäksi esimerkiksi Viherpeukaloitten taimikuvastossa on tarjolla (melkein) mustia kurjenpolvia, salkoruusuja, värililjoja, käärmeenpartoja ja kerrottu lehtoakileija Black Barlow. Ainakin kuvasta päätellen värililja on aika hurjan näköinen; sen voi kuvitella karanneen saatanan palvojien yöllisestä noitapiiristä.
Millaisen puutarhan sinä loisit mustista kukista?
Tunnisteet:
Eevali tarinoi,
musta puutarha,
musta ruusu
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)