Myyrien olympialaiset ja peurojen peijaiset

Eevali tarinoi:

On aina jännittävää tulla keväällä eka kertaa kesäplantaasilleen katsomaan, mitä talven mittaan on ympäristössä, puutarhassa ja talossa tapahtunut. Se nimittäin on varmaa, että jotain on tapahtunut, useimmiten ei kovinkaan hauskoja yllätyksiä. Useina talvina on lumettomuus tai vähälumisuus kohdellut julmasti arimpia
perennoja: kuolema on tehnyt niittojaan. Parina viime talvena on lunta riittänyt perennojen suojaksi ja lämmitykseksi, mutta lumesta on kyllä ollut
haittaseuraamuksiakin.

Nyt ei tarvinnut paljon puutarhassaan pyöriä, kun huomasin, että meilläpä on ollut villit ja viihteelliset peurojen peijaiset. Ne sulokkaat ja kevyet bambit olivat metrisillä hangilla päässeet mässyttämään herkkupaloja – siis syöneet kaikki omena- ja kirsikkapuiden, jasmiinien ja kriikunoiden oksien kärjet noin kahden metrin korkeudelta. Kyllä niillä mahtoi olla hauskaa. Toivottavasti joku ahneimmista halkesi ylensyöntiin. Ja odottakaas vaan, kun jonain kesäiltana tulette koivikon syrjään kuikuilemaan, minä en suinkaan ihaillen huokaile suloisuuttanne, vaan heitän kivillä ja langetan päällenne kirouksen.

Toiset villit ja virkeät talvieläimet ovat myyrät. Ne ovat etupihallamme pitäneet mylläämisen olympilaiset. Pienellä nurmikon pläntillä on noin 87 multakekoa, toinen toistaan komiampia. Siinä ovat myyrä matikaiset ja multiaiset kilpailleet siitä, ken korkeamman keon tekee. Ja sitten heitetään voltti sen päälle. Heti kun näen kultamitali kaulassaan elvistelevän myyrän, ripustan sen heinäseipään nokkaan muille varoitukseksi.

Ihan uuttakin eläimistöä on ympäristöön ilmaantunut: joku naapuri on perustanut kanalan. Tai mahdollisesti se on vain kukkola, sillä kot-kot-kotkottamista ei kuulu mutta kukkokiekuuu-uuta sitäkin voimallisemmin. Jotain persoonallisuushäiriötä se kukko potee, koska se kiekuilee päivät pitkät mutta ei aamulla kello viis. Tai sitten sen koulutus on kesken tai se on perussuomalainen, joka ei ymmärrä, että joskus olisi parasta panna turpa rullalle ja rulla taskuun.

Voi kukkaa, voikukkaa!

Eevali tarinoi:




Puhalluskukkapoika ei pääse sateella töihin, puhaltelemaan.
Kun sataa, puhalluskukka ei lennä.
Siivet märkinä
vain synkkäilee ja
vähän lepää.



Joillakin on kyllä peikon luonne
ja pää pörhöllään sateessakin.
Ja joistakin paistaa aurinko,
vaikka itkettää.
Mutta ujoimmat sulkevat suunsa suppuun
ja vihoittelevat itsekseen.


Juuri näinä päivinä kaikissa kunnon ihmisten puutarhoissa käydään vihanvimmaista sotaa voikukkia vastaan. Käytössä on jos jonkinlaista voikukkarautaa, mekaanista nipistintä tai giljotiinia. Kun piha on myllätty voikukattomaksi, pääsee sotureilta riemukas kiljahdus: - Ny ne on kaikki tapettu, jippii!

Kyllä minä olen teille voikukkien hävittäjille sitten vihainen! Antakaa tämän aurinkoisen ja hunajalle tuoksuvan luonnon kaunottaren olla rauhassa. Väri-ilon lisäksi se on käyttökelpoinen salaatteihin, viiniin, simaan ja seppeleisiin. Jos se pihanurmikolla häiritsee silmää, niin ei sen raivaamiseen mitään sota-aseita tarvita, normaali ruohonleikkuri riittää.

Tämän päivän Hesarissa oli listattu puutarhan kuusi pahista: voikukka, vuohenputki, rikkanenätti, piharatamo, juolavehnä ja pelto-ohdake. Tuttua porukkaa kaikki. Ohjeitakin niiden hävittämiseen annettiin, mutta ei kovin tehokkaita, ja sen ymmärtää jokainen, joka on näiden kasvien seurasta pihallaan päässyt nauttimaan. Onneksi alaotsikossa sanottiin somasti: sitkeimmätkin rkkaruohot ovat vain kasveja, jotka kasvavat väärässä paikassa. Niinhän se on joskus ihmisenkin kanssa: sattuu olemaan väärässä paikassa ja tulee kohdelluksi kuin rikkaruoho.

Rikkaruohojutun viimeinen kappale viehätti ja innosti minua erityisesti: ”On yksi konsti, jonka avulla varmasti välttyy kitkemiseltä. Se ei ole myrkyttäminen. - Eräs yli 80-vuotias viherpeukalo ei jaksanut hoitaa pihaansa. Entisissä perennapenkeissä kukoistivat nokkoset ja vuohenputket. Talttumaton täti raivasi pöheiköstä yhden neliön, istutti siihen kaksi kaunista ruusua ja keskittyi ihailemaan niitä.”

Ehkä minäkin tänä kesänä olen vuohenputkille armollinen enkä vainoa niitä, vaan keskityn hartaasti seuraamaan, kenestä tulee kukkamaan kunkku.

Tämä aika on lyhyt

Eevali tarinoi:

Asettua ruohoksi
ruohojen joukkoon
mittailla
maailman merkityk(sellisyyk)siä kasviperspektiivistä
Ihminen näkyy
mitättömänä
Taivaan kaaren aluevaltaa
heiluva heinä


Nojaan vanhaan vinttikaivoon ja katson pitkin niityn lainehtivaa pintaa metsän rintaan ja harjun männikköön. Silmissä vihertää, näen pelkkää vihreää.

Pelkkää? Ei alkukesän vihreä ole mitään ”pelkkää”. Se on sata tai tuhat eri väriä. Vaahteran kukkien kellanvihreä, niin hunajainen. Koivujen hiirenkorvat kuin pitkien huntujen pitsiä, utukevyttä. Havupuiden pimeä tummuus, voimakas peikkojen käpälä. Nurmikolla vuohenputken räjähtävän vahva vihreä huuto, apilan ujo hopean hohto, räpelön punertava kajo. Haapakaan ei tiedä, olisiko punainen vai vihreä, ja siksi se viivyttelee silmujensa avaamista.

Tuhat huumaavaa vihreää: kasvun, elämän, toivon ja rauhan siemennyksiä. Ota ne päiviisi, ota ne uniisi. Tämä aika on lyhyt.

Lähde nyt vihreille niityille.

Villiinny villeistä

Eevali tarinoi:

Jos älyät lapsiltani kysyä, niin he auliisti kertovat, miten kurja heillä oli lapsuus: - Ei saatu kunnon ruokaa, kun meille vain rikkaruohoja syötettiin. Koivun lehdistä soppaa, jauhosavikasta kastiketta, horsmaa paistettuna, leipätaikinaankin sekoitettiin nokkosia tai sieniä ja hillokin tehtiin porkkanoista. Oikeeta ruokaa ei näkynyt kuin silloin, kun äiti oli työmatkoilla ja iskän kanssa syötiin joka päivä makaronia ja kaupan lihapullia.

Tämä nyt tietysti kuuluu liioiteltuihin perhelegendoihin, mutta on siinä totta edes siteeksi. Olen nimittäin aina ollut innostunut luonnonkasveista ruoanlaitossa, jo silloin kun niitä tosiaan ajateltiin vain rikkaruohoina. Nykyäänhän ne ovat trendikkäitä ja sen kunniaksi ovat saaneet nimen villivihannekset ja villiyrtit. Trendin mukaisesti näitä villejä löytyy jopa fine dining- ja Michelin rengastetuista ravintoloistakin.

Villien kesyttäjiä
Luonnonkasvien monipuolisen käytön perushahmo on professori Toivo Rautavaara, ja hänen kirjansa Mihin kasvimme kelpaavat kertoo perusteellisesti kasvien käytöstä ruokiin, lääkintään ja jopa kauneudenhoitoon. Toinen tämän alan guru on Ulla Lehtonen, joka myös on kirjoittanut monia kasviaiheisia puutarha-, keitto- ja terveydenhoitokirjoja.

Uuden polven villivihannestelijoita on Carelia-ravintolan keittiömestari Sami Tallberg. Häneltä on viime vuonna ilmestynyt Villiyrttikeittokirja. Sitä minulla ei vielä ole, mutta hakusessa on. Tallbergilla on näinkin villi suositus: - Osmankäämin mantelilta maistuvia versoja lisäkkeeksi kypsänä tai raakana ja vesiheinää salaattien maistuviksi koristeiksi.

Villien saalistusaika
Villivihannekset ovat parhaimmillaan alkukesästä, joten juuri nyt on aika ryhtyä kulkemaan pelloilla ja pientareilla nokka kohti maata ja tunnistaa syötävien kasvien versoja. Paras keruuaika on aurinkoinen aamupäivä.

Helposti tunnistettavia ovat ainakin nokkonen, voikukka, vesiheinä, jauhosavikka, mesiangervo, horsma, ketunleipä, suolaheinä, vuohenputki ja poimulehti. Parhaimmillaan villivihannekset ovat tietysti tuoreeltaan, mutta niitä voi helposti säilöä kuivaamalla, ryöppäämällä tai pakastamalla.

Kasvien tunnistusapua saat luontoportti.fi-sivustosta.

Villejä makuelämyksiä
- Nokkonen on kaikista vihanneskasveistamme ravintopitoisin ja terveellisin, ja puutarhassa se kasvaa arvoistansa elämää, sanoo Ulla Lehtonen. Nokkonen onkin varmasti meillä yleisimmin käytetty villivihannes. Eikä ihme, sillä se on tosi monipuolinen: nokkosta voi käyttää lettuihin ja pannareihin, leipätaikinaan, keiton, muhennoksen tai kastikkeen aineksena. Ja nokkosuutteesta saa erinomaista puutarhakasvien lannoitetta.

Ketunleipää ja suolaheinää olen lisännyt keittoihin ja kastikkeisiin sekä myös salaatteihin. Pienen pienistä maitohorsman versoista tulee nopeasti keittäen ”luonnon parsaherkkua”, ja jauhosavikka on ihan oikeasti leppeän makuista kesäkeiton viherlisuketta.

Salaatteihin sopivat lukuisat villivihannekset. Tässä pari makoisaa salaattiyhdistelmää: 1) tammenlehtisalaattia, poimulehtiä, voikukan lehtiä, valkosipulia ja ruohosipulia ja 2) ketunleipiä, peltokanankaalia, isomaksaruohon versoja, ruohosipulia, krassin lehtiä
Väriä ja silmänruokaa kaikkiin salaatteihin tuovat syötävät kukat: krassit orvokit tai ruusun terälehdet.

Kiirehdi villien perään
Ellet ole aiemmin kesyttänyt villivihanneksia ruokakäyttöön, niin tee se nyt tänä kesänä. Ei ole ollenkaan varmaa, että niitä saa tulevaisuudessa. Onhan hyvinkin mahdollista, että joku EU:n hurmahenki keksii direktiivin, jonka mukaan kaikki luonnossa kasvavat syötävät viheriät kielletään. Ja direktiivejä noudattava Suomi määrää kansalaisensa nyhtämään kaikki villivihannekset juurineen pois. Siellähän sitten kyykimme metsissä ja pelloilla kuokan ja lapion kanssa.