Kevät on hullua valoa

Kevät on hullua valoa.
Huikaisevaa kirkkautta.
Harmautta. Loskaa ja liukkautta. Toivoa. Havahtumista ihmeen äärellä.
Kevät on kurkkuun juuttuvaa huutoa.
Ailahtelevaa mieltä. Viiltäviä muistoja.
Lupaus kesästä.
Mitä oli kerran ja minkä tahtoisi takaisin.
Tai ei tahtoisi mitenkään.
Mikä kasvoi? Missä?
Miltä tuoksui? Miltä maistui?
Kuka kylvi? Kuka kitki?
Kenen kanssa satoa syötiin?
Kasvimaan antimet.
Kukat. Viini. Ja varsinkin viini.
Valkoinen tai punainen.
Joskus myös olut.
Kenen kanssa juotiin?
Kenen kanssa naurettiin ja parannettiin maailmaa?
Miten ihmeessä jaksettiin? Mitä kaikkea saimmekaan aikaan!
Tai miksei jaksettu enempää?
Miksei tehty toisella tavalla?
Kevät on oppositiohenkeä ja uhmamieltä:
En ikävöi kasvimaata. En ikävöi lapsuuden puutarhaa.
En menetettyjä metsiä.
En kylvä. En istuta. En osta narsisseja, saatikka ruusuja!
En kadehdi viherpeukaloita!
Viljely ei kosketa minua!
Ja kuitenkin.
Eilen vaihdoin jo ruukkukukkien mullat.
Mitähän vielä?
Mihin kevät minut vielä vie?
Täytyy nauttia kun vielä ehtii ja jaksaa!
Ei, ei, ei!
Pakolla ei voi nauttia.
Ei saa ahnehtia.
Nauttimiseen tarvitaan aikaa.
Pysähtymistä. Mutta eihän aika lopu koskaan.
Kevät on hyvä opettaja.
Miten minä voisin olla hyvä oppilas?

Raili Tanhuanpää


P.S. Sain tämän tekstin ja kuvan tänä aamuna. Se antoi aamuuni valon iloa. Kevät tuo meille huikaisevaa valoa, mutta niin tuovat ystävätkin. Kiitos!

Kuvassa on näsiä, yksi kevään aikaisimmista kukkijoista. Varhain huhtikuussa, ennen lehtien puhkeamista se puskee purppuranpunaisia kukkiaan.

Unet, jotka todeksi muuttuvat

Mustan loan värjäämät lumipenkat irvistelevät kuin Uuno Turhapuron hampaat,
harottavat pahanilkisesti.
Mutta kun katsot läpi, poraat tunnelin viikkojen ohi,
siellä se odottaa. Kevät.



Narsissien satapäinen torvisoittokunta valtaa lavan
ja marssi soi.



Valkoinen sooloilee trumtrataram.



Kultatyräkki, maailman ja auringon valloittaja



Tulppaaniparvi aukeaa väreihin kuin perhosella siivet.



Helmililjoista korun kiedot maan rinnuksille.



Kirjopikarililjat, nuo juoruilijat,
ruutuhameissaan, valkoessuissaan



Katsot kevääseen harmaiden päivien läpi ja näet
scilla-aavan, meristä sinisimmän:
unet, jotka todeksi muuttuvat.

Musta surmaa, musta hurmaa

Eevali tarinoi:

Lapsena kuulin laulun, jossa ”vanhan linnan puistossa on musta ruusu piilossa”. Siinä nuori mies löytää mustan ruusun, ”tuon turmaa tuovan lahjan”, ja traagiseksi lopuksi ”se vie mun nuoren elämäin”.

Laulun musta ruusu oli vain taru, mutta myöhemmin nuoruudessani luin, että oikeasti mustaa ruusua yriteltiin jalostaa. Ihmettelin pitkään, että miksi. Minkä takia ihanasta kukasta halutaan saada musta versio? Ei musta ole mikään kukkien väri. Jonkinlainen punamusta ruusu on saatukin aikaan, mutta minusta se ei ole erityisen kaunis.

Monista muistakin kukista on jalostettu mustia versioita, enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Aika pitkään jukuripäisesti pidin kiinni ennakkoluuloistani mustia kukkia kohtaan, kunnes puutarhassani muutama vuosi sitten tapahtui kummia: akileijoistani yksi teki mustia kukkia. Akileijojen kummalliset värit eivät ole mikään ihme, sillä ne risteytyvät iloisesti keskenään ja tuottavat mitä vaihtelevimpia väriyhdistelmiä. Yhtenä kesänä laskin, että akileijapöheikössäni oli yhtätoista eri väriä, vaikka alunperin siinä on ollut yksi valkoinen, yksi sininen ja yksi vaaleanpunainen.

Siinä suvisessa silmänräpäyksessä kun näin mustan akileijan, tajusin sen tumman hurman. Kun vaaleat akileijat ovat kuin keveitä keijuja, niin musta yksilö on uhkaava, komea ritari tai myrkyllisen kaunis noita.



Sen jälkeen olen kokeillut erilaisia dramaattisia asetelmia mustista kukista. Epäonnistunein viritelmä oli mustien ja kermanvalkoisten tulppaanien ryhmä – ei siksi että kukissa olisi ollut jokin vika, vaan siksi että tulppaanit ovat plantaasini myyräveikkojen lempiruokaa. Hätkähdyttävin näky on ollut musta pioniunikko, joka ensimmäisenä vuonna teki kahden nyrkin kokoisia kerrottuja kukkia. Itse kylväytyessään se on koko ajan pienentänyt kukkiaan, mutta on edelleen juhlallisen silkinkiiltävä kuin vanha kirkkohuivi.

Useimmat mustat kukat ovat vain melkeinmustia, niissä on pohjalla punainen vivahde. Aivan pikimustaa olen nähnyt vain orvokissa ja täpläsievikissä. Viimemainittua kylvin yrttitarhani reunukseksi ja sepä olikin oikein hassun hauskan näköinen: sametin mustia terälehtiä kiersi valkoinen reunus ja jokainen kukka oli kuin silmänisku. Ensi kesäksi olen tilannut Kodin Kukista ruukkupuutarhaani keltamustia petunioita, joita kehutaan, että ”yön mustien terälehtien keskellä loistaa keltainen tähti kuin Sirius taivaalla”. Siinäpä minulle tähtihetkiä kesäilloiksi!

Olen käyttänyt mustia kukkia vain pieninä sävähdyttävinä tehosteina, mutta jos joku haluaa tehdä kokonaisen mustan puutarhan tai puutarhahuoneen, niin siihen on nykyään mahdollisuus. Edellä mainittujen mustukaisten lisäksi esimerkiksi Viherpeukaloitten taimikuvastossa on tarjolla (melkein) mustia kurjenpolvia, salkoruusuja, värililjoja, käärmeenpartoja ja kerrottu lehtoakileija Black Barlow. Ainakin kuvasta päätellen värililja on aika hurjan näköinen; sen voi kuvitella karanneen saatanan palvojien yöllisestä noitapiiristä.

Millaisen puutarhan sinä loisit mustista kukista?

Hanki kukkii

Talvi
on luotu sitä varten
että kevät
näyttäisi kauniimmalta

Suru
on luotu sitä varten
että ilo
tuntuisi suuremmalta

Hangenkin alla
ruusut kukkivat
Jos osaa katsoa

Valohoitoa!

Merjan merkintä:

Eevalin ihana auringonkukkakirjoitus herätti minutkin ajattelemaan valoisia asioita. Pari viikkoa sitten kylvämäni tomaatinsiemenet ovat itäneet. Paitsi se yksi - Ildin hyväkäs - ei ole suvainnut nostaa päätään mullasta. Nököttäköön siellä pimeydessä yksin sitten, jos ei kerran seura kelpaa… Kuka sitä oikeastaan edes haluaisi? Aika mauttomiakin. Mutta muut pienet ihanaiset ovat pontevasti pinnalla jo. Hätäisimmät ovat venyttäneet itsensä honteloiksi naruiksi, jotka lojuvat mutkalla mullan pinnalla.

Nyt on siis taas käsillä se aika, kun autotallimme ikkunanedusta muuttuu taimikasvattamoksi. Sinne on viritetty paraatipaikalle taimihylly ja sen päälle on ripustettu oikeanlaista valoa tuottava loisteputkivalaisin. Sinne kannan pikkuruiset taimeni valohoitoa saamaan. Siellä ne saavat viettää elämänsä seuraavan vaiheen vankistumassa ja tuuhettumassa. On sopivasti viileyttä ja riittävästi valoa. Siellä kääntelen purkkeja ja totutan taimet mietoihin ravinnejuomiin. Haukan silmin tarkkailen, ettei vain mistään nurkasta kömmi esiin viheliäisiä punkkeja tai muita petoja. Yhtenä vuonna niin kävi. Punkin pirulaiset yrittivät pontevasti imeä kuiviin puolustuskyvyttömät lapseni.  Minusta sellainen on jotenkin niin tosi epäreilua: toinen on ihan pieni ja vasta maailmaan tullut, niin eikö toinen kumminkin käy raakasti kimppuun vaan!

Kovin mitättömältä tuo taimikasvattamoni näyttää ensin alkuun: muutama vaivainen purkki isolla hyllyllä kylpee voimakkaassa valossa. Mutta kahden kuukauden päästä näky on toinen. Silloin hyllyillä on jo tilanahtautta ja purkkeja joutuu asettelemaan tosi tarkasti. Lamppua on nostettu ylöspäin jo monta kertaa, ja silti rotevimmat latvukset kärvistelevät lähes kiinni putkessa.

Kasvivalon värisävy on sinertävä ja lampun valo loistaa kauas tielle asti. Joka kevät odotan, että josko jo saapuisi poliisi ovellemme vaatimaan pääsyä autotalliimme. Niin kovin mielelläni ja ylpeydellä esittelisin heille viljelykseni. Kun ei niistä oikein kukaan muu ole kiinnostunut, niin ajattelen, että jospa edes virkavalta…

Aurinkona aurinkojen joukossa

Eevali tarinoi:

Talvipuutarhassa on talvi puutarhassa.
Jääkukkia
lumiruusuja
hiutaleitten morsiushuntu
ja auringonkukan varjo.

Suomen talvi on puutarhahullulle multasormelle melkomoisen viheliäistä aikaa. Varpaat huutavat mullan ikäväänsä ja sormia syhyttää, kun ei pääse kylvämään, istuttamaan, nyppimään ja harventamaan. Pahimpiin vieroitusoireisiin on keksittävä korviketoimintoja kuten esimerkiksi puutarhakirjojen ja -lehtien selailua tai kukkamaalauksia. Joskus olen tuumannut, että täyttäisin suuren laatikon puutarhani mullalla ja kylvettäisin käsiä ja jalkoja siinä mullassa pitkin talvea. Roope Ankkakin kylpee rahassa, miksen minä siis mullassa?

Aivan ilman kylvämisen ja kasvattamisen riemuja ei talveakaan tarvitse kärvistellä. Pienen mutta pontevan kasvimaan saa aikaan keittiön ikkunalle, jossa pienet mutta pontevat vihreät ilahduttavat kasvuvoimallaan ympäri vuoden: siis yrtit, nuo tuoksujen ja makujen tuottajat.

Takuuvarmoja salaatti- ja voileipäyrttejä ovat rucola ja vesikrassi. Ne ovat kertakäyttösatoisia, joten niitä saa kylvää parin viikon välein. Jatkuvasatoisia yrttejä ovat sitruunamelissa ja rosmariini; ihanan tuoksuisia molemmat. Niitä voi nipistellä ruokiin koko talven ja mitä enemmän nipistelee, sen tuuheammin ne kasvavat.

Salviasta en erityisemmin pidä, mutta kyllä sekin joihinkin ruokiin sopii. Yksi lempiyrteistäni on timjami: se on talvikasvatettavana aika kranttu. Onneksi minulla on sitä pakastettuna pussikaupalla. Näin kevättalvesta ikkunayrttien valikoimaan voi lisätä herneen ja valkosipulin versoja. Herneistä saa raikasta ja valkosipulista tymäkkää viherapetta.

Kuvan auringonkukka on tietysti elokuun lopun satoa, mutta kyllä auringonkukan siemeniä voi kylvää ikkunalautapuutarhaansakin. Auringonkukan versot kasvavat nopeasti ja maistuvat pähkinäisiltä. Mieluummin minä niillä maustan salaattini kuin ulkoisilta mailta tuoduilla pähkinöillä. Mutta itsestään selvää on, että kaikkein ihanimmillaan auringonkukat ovat apposen avoimina suurena auringonkukkapeltona. Jos puutarhassa on jokin joutava kolkka, niin sinne voi kylvää satamäärin auringonkukkia ja elokuussa niiden kukkiessa seistä niiden keskellä, aurinkona aurinkojen joukossa.