Pidä huivistas kiinni, EveLiina!

Eevali tarinoi:

Kuistin pylväässä, pienessä narulenkissä roikkuu iänikuisen vanha sifonki huivi. Risainen resu se on, mutta sillä on hyvin tärkeä tehtävä: hellepäivinä kastelen sen jääkylmään veteen ja kiedon sen päähäni pitämään nerokasta aivoani viileänä.

Tänä aamuna istuin kahvimukini kera kuistin korituolissa ja ajattelin. Kaikenlaista. Suljin silmäni ja ajattelin, että en ajattele mitään; olen vain kesäaamu. Muutaman minuutin kuluttua avasin silmät, mutta jouduin räpyttelemään niitä moneen kertaan, kun luulin että näen unta. Ihanaa unta: huivin repaleessani räpytteli kuusi perhosta. Kaksi neitoperhosta, yksi suruvaippa ja kolme kaaliperhosta. Pannahinen, ei tietenkää kameraa tai kännykkää paikalla! Vaikka tuskin olisin uskaltanut ruveta kuvaamaankaan. Nytkin istuin liikkumatta, lähes hengittämättä, hiljaa. Perhoset leyhyttelivät siipiään. Jotain asiaa niillä oli toisilleen, mutta minulle eivät puhuneet. Ja kun tuuli puhalsi vähän kovemmin, niin perhoset nousivat ilmaan ja liihottelivat kaikkien tuulten teille.

Huomenaamulla menen kuistille huivi päässä ja koetan esittää liikkumatonta perhosten palaveritoria. Vai olisinko kukka kumminkin?

Suloiset suvikurkut

Merjan merkintä

Ensimmäistä kertaa kasvattelen tänä kesänä kurkkuja. Kylvin keväällä salaattikurkkua, jonka pitäisi menestyä sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Laitoin koeluonteisesti kasvamaan kumpaankin ja eroja on nähtävissä kyllä. Kasvihuoneessa ensimmäiset kypsyivät jo heinäkuun alussa, avomaalla alkaa vasta nyt tulla poimittavaa; pieniä tosin ovat vieläkin.

Vanha sääntö on, että kurkkua ja tomaattia ei pitäisi kasvattaa samassa kasvihuoneessa. Mutta koska minulla on vain tuo yksi huone, siellä ne nyt kasvavat rinta rinnan. Vielä ei ole suurempaa riitaa ollut havaittavissa. Ovat sovussa, pysyvät paikoillaan, ei kuulu pahaa kiroilua, ja molemmat tekevät hedelmää oikein mukavasti.

Kurkku on kurkku, ajattelin aina. Se maistuu – no, vedeltä lähinnä, eikä siitä liho. Mutta huu haa: oman maan kurkku on jotain ihan muuta! Se on täynnä kasvimaan taikaa, ruohon viheriää ja auringon makua. Se on makea ja mehevä, ihan parasta!

Lapsuudenkodissani syötiin suvikurkkuja; etikassa ja sokeriliemessä maustettuja ihanuuksia. Isäni vaati niitä aina kesäisin. Itse hän ei vanhan kansan miehenä toki keittiöön astunut, mutta äitini valmisti niitä omalla somerolaisella reseptillään. Niitä piti olla uusien perunoiden lisukkeena. Niitä piti olla leivän päälle ja silakan kylkeen. Ja niitä piti olla huikopalaksi ihan muutoin vain.

Luulin aina, että noita suvikurkkuja osaa jokainen tehdä tuosta vaan! Mutta olin väärässä. En osannut. Tein kaikenlaista vähän sinne päin: milloin oli liikaa etikkaa, milloin suolaa. Eivät ne koskaan maistuneet samalta kuin äitini tekemät maistuivat. Enkä tietenkään ehtinyt ajoissa kysyä…

Viikko sitten sain sähköpostiini Herrankukkaron perjantaireseptin. Pentti-Oskari Kankaan ”Pojat on poikia” kirjoituksessa oli uusi kurkkuohje. Jokin kuiski minulle, että kannattaa kokeilla vielä kerran. Ja hyvä tuli! Ne kurkut olivat ihan niin kuin lapsuuden kurkut; makeat ja happamat yhtä aikaa, ja ihanasti tillin pökerryttämät.

Nyt niitä on jo kolmas satsi tekeytymässä. Aamukahvilla Marie-keksin päällä eivät muuten maistu yhtään hullummalta…

********************

PS. Minulla ei ole mitään sidoksia Herrankukkaroon eikä tämä ole mainos. Itse olen kumminkin kovin iloinen, kun saan kerran viikossa sähköpostiini uuden reseptin. Tilaa sinäkin, jos haluat: http://www.perjantairesepti.fi/

  

Ravintola Lentävät Kukat on avattu

Eevali tarinoi:
Ritariperhonen, amiraali, neitoperho, suruvaippa, sitruunaperhonen, nokkosperhonen – kevään ensimmäinen perhosten invaasio tuo nämä suuret päiväperhosemme talviteloiltaan esiin. Useiden lento on hieman onnahtelevaa, sillä talvi on ottanut veronsa: väripöly on karissut ja siipien reunat harsuuntuneet. Mutta sitkeästi nämä hauraat olennot tehtävänsä täyttävät, etsivät pesäkasvinsa, munivat munansa. Ja kuolevat.

Toinen perhosaalto rantautuu maisemaani ennen juhannusta, kun koiranputki kukkii. Koiranputkien valkoiseen pitsiröyhyyn parveilee sadoittain pieniä valkoisia päiväperhosia, jotka kukkien yllä lepatellessaan ovat kuin lentäviä kukkia. Seurassa viihtyvät myös hopeasinisiivet, ilmiselviä lentäviä lemmikkejä.

Juhannuksesta loppukesään on taas suurten päiväperhosten aika. Jos niityllä ja puutarhassa on oikeanlainen kattaus, niin näitä ihania värikkäitä lentelijöitä saapuu kukkaravintolaan kymmenittäin. Päiväperhosilla on erinomainen värinäkö ja ne suunnistavat hyvinkin kaukaa kukkien luo värin, tuoksun tai muodon perusteella ja keräävät ravinnokseen mettä ja sokeria.

Perhosia houkuttelevia luonnonkukkia on iso joukko. Omalla plantaasillani perhosten ehdottomat suosikkitarjoilut ovat rantakukka, ruusuruoho ja kaunokit. Suuri rantakukkapöheikkö on joskus nin kirjavanaan, ettei kukkaa perhosesta erota. Upeaa.

Väittävät, että yksi maailman parhaista perhoskasveista puutarhassa on syrikkä, Kiinasta kotoisin oleva pensas. Kokemusta ei minulla syrikästä ole, mutta samanväristä, voimakkaan violettia heliotrooppia olen kasvattanut ja se on kyllä perhoshaavi. Punaiset ja violetit tuntuvat yleisesti olevan perhosten suosikkeja, sillä punahattu, punalatva ja punatähkä ovat kaikki oikein imureita. Katselin viime elokuussa, kun punahatun mykerössä jumppasi kolme neitoperhoa ja neljäs vielä yritti päästä samoihin juhliin.

Perhosten houkuttimia ovat perennoista ainakin lehtosinilatva, illakko, suopayrtti, kultapiiskut, syysasteri, punalatva, punahattu, ritarinkannus, salkoruusu, akileijat, törmäkukka, punatähkä ja lupiinit. Ja mitäpä olisi perhospuutarha ilman liilana kukkivia timjamia, oreganoa, meiramia ja laventelia? Yrteissä kukat ovat perhosille ja lehdet ihmisille – vaikka minä kyllä käytän yrttien kukkiakin.

Baarimikolle töitä
Lentävien Kukkien Ravintolassa on syytä olla myös viihteellinen baarin puoli. Se ei synny itsestään, vaan sillä on oltava baarimikko. Minun perhosbaarissani on monenlaista tarjoilua. Baari toimii pihakiven päällä, johon asettelen koverrettuja melonin kuoria tai laakean lautasen, jossa on liraus vettä ja juoksevaa hunajaa. Happy hour-tarjouksena perhosia voi ilahduttaa punaviinillä. Jos tungosta tulee, on varauduttava pariin kolmeen punkkulautaseen. Sokeria voi vähän lisätä, mutta kyllä se kelpaa ihan naturel.

Heille, jotka tykkäävät punaviinistä, on perhosbaari oikein edullinen: pullollisesta menee perhosille noin desin verran; loput saa juoda itse. Siinähän se rattoisasti kuluu perhosten kisailua seuratessa.

Minä kun en punaviiniä juo, en osaa ohjeistaa, mitä merkkiä pitäisi ostaa. Täytyy varmaankin seuraavan kerran Lohjan reissulla kysyä Alkosta, onko heillä suositusta perhosille tarjottavasta punkusta. Vai olisiko vastaus, että tälle rouvalle ei sitten myydä?

Tuliunikko.
Kuin maahan juurtunut perhonen.
Aamulla silkkisiivet supussa,
hattu päässä.
Kello kuusi aurinko nousee
mäen harjan takaa
ja tuliunikko tempaisee hatun päästään
ja huutaa: Hyvää huomenta, kaunis päivä!

Istun kivellä
kahvimuki kädessä ja katselen,
miten silkkisiivet kiertyvät auki.
Keltaiset, oranssit, punaiset, tuliset.
Siinä me, maahan juurtuneet perhoset,
kierrämme kasvojamme auringon mukaan.
Illalla sulkeutuvat siivet, silmät, kasvot.
Unessa mekin
lennämme muiden perhosten mukana.

…..........
Tietoa perhosista ja apua perhosten tunnistamiseen: www.luontoportti.com