Kevät on hullua valoa

Kevät on hullua valoa.
Huikaisevaa kirkkautta.
Harmautta. Loskaa ja liukkautta. Toivoa. Havahtumista ihmeen äärellä.
Kevät on kurkkuun juuttuvaa huutoa.
Ailahtelevaa mieltä. Viiltäviä muistoja.
Lupaus kesästä.
Mitä oli kerran ja minkä tahtoisi takaisin.
Tai ei tahtoisi mitenkään.
Mikä kasvoi? Missä?
Miltä tuoksui? Miltä maistui?
Kuka kylvi? Kuka kitki?
Kenen kanssa satoa syötiin?
Kasvimaan antimet.
Kukat. Viini. Ja varsinkin viini.
Valkoinen tai punainen.
Joskus myös olut.
Kenen kanssa juotiin?
Kenen kanssa naurettiin ja parannettiin maailmaa?
Miten ihmeessä jaksettiin? Mitä kaikkea saimmekaan aikaan!
Tai miksei jaksettu enempää?
Miksei tehty toisella tavalla?
Kevät on oppositiohenkeä ja uhmamieltä:
En ikävöi kasvimaata. En ikävöi lapsuuden puutarhaa.
En menetettyjä metsiä.
En kylvä. En istuta. En osta narsisseja, saatikka ruusuja!
En kadehdi viherpeukaloita!
Viljely ei kosketa minua!
Ja kuitenkin.
Eilen vaihdoin jo ruukkukukkien mullat.
Mitähän vielä?
Mihin kevät minut vielä vie?
Täytyy nauttia kun vielä ehtii ja jaksaa!
Ei, ei, ei!
Pakolla ei voi nauttia.
Ei saa ahnehtia.
Nauttimiseen tarvitaan aikaa.
Pysähtymistä. Mutta eihän aika lopu koskaan.
Kevät on hyvä opettaja.
Miten minä voisin olla hyvä oppilas?

Raili Tanhuanpää


P.S. Sain tämän tekstin ja kuvan tänä aamuna. Se antoi aamuuni valon iloa. Kevät tuo meille huikaisevaa valoa, mutta niin tuovat ystävätkin. Kiitos!

Kuvassa on näsiä, yksi kevään aikaisimmista kukkijoista. Varhain huhtikuussa, ennen lehtien puhkeamista se puskee purppuranpunaisia kukkiaan.