Umpikujassa

eevali tarinoi

Tätä juttua en olisi koskaan halunnut kirjoittaa.

Olen koko talven ja kevään teiskannut umpikujassa. Järki ja tunteet ovat sotineet keskenään terävin pistimin ja ovat nyt umpikujan lisäksi umpisolmussa. Yleensä availen umpisolmuni kirjoittamalla. Nyt ei ole auttanut runo eikä proosa, ei loitsu eikä kirous. Muutosvastarinta jyllää ja luopumisen tuska raatelee.

Vastarinta on ollut turhaa, sillä tiesin kyllä, että pakko on pakko. Umpisolmu ei aukene kuin leikkaamalla. Kymmenien unettomien öitten ja itkuisten päivien jälkeen sanoin sen eilen ääneen: tästä kesästä ei tule mökkikesää. Eikä mistään seuraavistakaan. On tullut aika laskea irti ja hyvästellä rakkaansa.

Rakkaani, puutarhani. Se on ollut minulle sydänystävä: se on hellinyt ja lohduttanut, ilahduttanut, antanut levon, kantanut monen murheen yli, jakanut kauneuttaan ja naurattanut ja laulattanut.

Suru kukkii

Kun suljen silmäni, näen helmililjat, akileijat, lemmikit ja kirjopikarililjat kukassa. Vieressä odottelevat starttiaan nuppuiset isomaiteet, parvitulppaanit ja ruskoliljat. Tuohituomet kukkivat hurjana vaahtona ja vaahterankukat tuoksuvat hunajalle. Orava riitelee kirjosieppojen kanssa ja häviää ottelun. Naapurin kissa hyppää kuistin kaiteelle pesemään mustaa naamaansa. Yöllä satakieli karjuu takapuutarhan omenapuussa eikä kukaan ole esittämässä valituksia sen kovasta äänestä.

En tiedä, uskallanko tänä kesänä mennä edes käymään plantaasillani. Kestänkö puutarhani näkemistä ollenkaan? Pystynkö katsomaan laiminlyötyjä kukkapehkojani ja tallaamattomia polkuja? Suru kukkii sisälläni. Kukkiiko se myös pihallani? Vai jatkaako puutarhani elämäänsä ilman minua, kaipaamatta?

Pihapolut nurmettuvat, kun kukaan ei kulje. Jos muistoni siellä vaeltaakin, se ei jälkiä jätä.

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,

tuhansistani erään

- ja niitä on täynnä maa.

On viileä ilta,

eräs päivä on mennyt,

on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,

ei kukat, ei tuuli,

ei rakkaus kuolla voi.

Ohi polku vain kulkee

ja kukat jää taakse

ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,

vain silmissä siirtyy

ja mennyt taival sen vie.

Ja puristus kätten,

tosi eilen, tänään

unen lailla rauennut lie.

Ei mikään kuollut,

et sinä, en minä,

ei tuokio rakkauden.

Erään polun vain kuljin,

minä kuljin ja sinä...

Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto