Hurmaava murhaaja

eevali tarinoi:

Olen lukenut – tai siis oikeastaan katsellut männä viikolla kirjaa 20 tyylikästä ja viihtyisää pohjoismaista kotia. Talvisin selailen monia sisustuslehtiä. Niin kirjassa kuin lehdissä esitellyt asunnot ovat kuin toistensa kopioita. Ensinnäkin nykykodeissa on lääniä per naama noin 300 neliötä. Toisekseen kaikki keittiöt ovat integroituja – mitä hitsiä se sitten tarkoittaneekin – ja muu kalustus ankaran minimalistista. Kolmas ja ehdottomasti tärkein ominaisuus on, että kaikki asunnot ovat valkoisia katosta lattiaan. Valkoinen tietysti vaihtelee: on sinkkivalkoista, kermanvalkoista, pellavanvalkoista, hopeanvalkoista, luonnonvalkoista, lumivalkoista jne...

Vivahteita riittää, mutta valkoinen on pakollista, koska se ja vain se tekee kodista valoisan, avaran ja hyvän tyylikkään taustan muille väreille. Sillä tottahan muita värejä kannattaa käyttää, siten yllättää katselijan hurmoksiin asti. Mikäpä onkaan kiehtovampaa kuin sininen, okranvärinen tai peräti tulenpunainen tyyny valkoisella sohvalla? Joku tosi räväkkä ja uskalias sisustaja asettelee esille suorastaan kaksi värillistä tyynyä.

Näitä riehakkaan iloisia koteja katsellessani tuli mieleeni, että tällaisten tyylipuhtaiden valkominimalististen asuntojen ympärille täytyisi ehdottomasti saada samanlainen pihaympäristö. On tietysti mahdollista rakennuttaa japanilainen puutarha: kaikki pinnat peitetään valkoisella hiekalla ja murskeella, sinne tänne muutama iso valkoinen kivi ja väri-iloksi muutama bambutikkukuvio. Hmmm, tyyliä siinä on, mutta jo hieman kulunut idea eikä aivan pohjoismaista alkuperää.

Minullapa on tarjolla hyvin luonnonmukainen ja helppohoitoinen ratkaisu: yhden kasvin puutarha. Perustaminen on helppoa, koska maata ei tarvitse millään lailla muokata eikä kärrätä hiekkaa tai multaa tonnikaupalla. Alustaksi kelpaa vaikka betonilevy tai kivikova savi, sillä kasvikaunottaremme on hyvin vaatimaton kasvuolosuhteilleen. Myöskään kastelua tai lannoitusta ei tarvita, vain muutama taimi pitkin pihaa ja puiden juurelle ja sitten vain tyynesti odottamaan kasvun ihmettä.

Ja ihme tapahtuu: jo puolessa välissä kesää pihalla ja puiden rungoilla on tiheä, ihastuttava lehtimatto, jota koristavat suuret valkoiset kukat. Kukat ovat läpikuultavia, kellomaisia kuin keijujen mekot. Joidenkin lajikkeiden väri taittuu hieman roosaan, hehkuvat kuin pienen lapsen poski. Kuutamossa valkeat hamoset hehkuvat sievinä tuikkuina.

Jo ensimmäisenä kesänä piha peittyy täydellisesti ja puihinkin on kietoutunut köynnös monen metrin korkeudelta. Seuraavina kesinä ei ole pelkoa siitä, että jotkin muut kasvit sotkisivat tätä yhden kasvin harmoniaa ja muutamassa kesässä puutkin lopettavat työntämästä turhanaikaisia lehtiä ja kukkia esille.

Tämä ihmeellisen eloisa, iloisa kasvi on karhunköynnös eli isokierto eli elämänlanka. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä veikeä tuulenvire tai räkätin poikanen on kantanut sen siemeniä plantaasillemme, mutta täällä se on ja luultavasti pysyy. Elinvoimansa se on todistanut vastaansanomattomasti. Plantaasin kaukonurkassa oleva vanhan navetan raunio on kadonnut elämänlangan alle ja muutamat ruusupensaat ovat muuttuneet elämänlankakukkuloiksi. Sekään ei tälle tappajalle ole riittänyt, vaan tämä hurmaava murhaaja on ottanut hengiltä muutaman suuren puunkin – kaksi koiranheisipuuta, yhden vanhan omenapuun ja yhden tosi ison raidan.

Pehtoori on julistanut sodan elämänlankaa vastaan. Vaikka Pehtoori on vanhan ison viikatteen kanssa hosuessaan julman hakkapeliitan näköinen, en pistäisi suuria säästöjäni likoon hänen puolestaan. Näyttää nimittäin siltä, että kun Pehtoori on saanut niitetyksi yhden elämänlankapöheikön sileäksi, sen tilalla on kolmen viikon päästä seitsemän uutta.

P.S. Jos joku nyt innostui elämänlankapuutarhasta, siemeniä ja taimia saa minulta. Eikä maksa paljon.

Pidä huivistas kiinni, EveLiina!

Eevali tarinoi:

Kuistin pylväässä, pienessä narulenkissä roikkuu iänikuisen vanha sifonki huivi. Risainen resu se on, mutta sillä on hyvin tärkeä tehtävä: hellepäivinä kastelen sen jääkylmään veteen ja kiedon sen päähäni pitämään nerokasta aivoani viileänä.

Tänä aamuna istuin kahvimukini kera kuistin korituolissa ja ajattelin. Kaikenlaista. Suljin silmäni ja ajattelin, että en ajattele mitään; olen vain kesäaamu. Muutaman minuutin kuluttua avasin silmät, mutta jouduin räpyttelemään niitä moneen kertaan, kun luulin että näen unta. Ihanaa unta: huivin repaleessani räpytteli kuusi perhosta. Kaksi neitoperhosta, yksi suruvaippa ja kolme kaaliperhosta. Pannahinen, ei tietenkää kameraa tai kännykkää paikalla! Vaikka tuskin olisin uskaltanut ruveta kuvaamaankaan. Nytkin istuin liikkumatta, lähes hengittämättä, hiljaa. Perhoset leyhyttelivät siipiään. Jotain asiaa niillä oli toisilleen, mutta minulle eivät puhuneet. Ja kun tuuli puhalsi vähän kovemmin, niin perhoset nousivat ilmaan ja liihottelivat kaikkien tuulten teille.

Huomenaamulla menen kuistille huivi päässä ja koetan esittää liikkumatonta perhosten palaveritoria. Vai olisinko kukka kumminkin?

Suloiset suvikurkut

Merjan merkintä

Ensimmäistä kertaa kasvattelen tänä kesänä kurkkuja. Kylvin keväällä salaattikurkkua, jonka pitäisi menestyä sekä avomaalla että kasvihuoneessa. Laitoin koeluonteisesti kasvamaan kumpaankin ja eroja on nähtävissä kyllä. Kasvihuoneessa ensimmäiset kypsyivät jo heinäkuun alussa, avomaalla alkaa vasta nyt tulla poimittavaa; pieniä tosin ovat vieläkin.

Vanha sääntö on, että kurkkua ja tomaattia ei pitäisi kasvattaa samassa kasvihuoneessa. Mutta koska minulla on vain tuo yksi huone, siellä ne nyt kasvavat rinta rinnan. Vielä ei ole suurempaa riitaa ollut havaittavissa. Ovat sovussa, pysyvät paikoillaan, ei kuulu pahaa kiroilua, ja molemmat tekevät hedelmää oikein mukavasti.

Kurkku on kurkku, ajattelin aina. Se maistuu – no, vedeltä lähinnä, eikä siitä liho. Mutta huu haa: oman maan kurkku on jotain ihan muuta! Se on täynnä kasvimaan taikaa, ruohon viheriää ja auringon makua. Se on makea ja mehevä, ihan parasta!

Lapsuudenkodissani syötiin suvikurkkuja; etikassa ja sokeriliemessä maustettuja ihanuuksia. Isäni vaati niitä aina kesäisin. Itse hän ei vanhan kansan miehenä toki keittiöön astunut, mutta äitini valmisti niitä omalla somerolaisella reseptillään. Niitä piti olla uusien perunoiden lisukkeena. Niitä piti olla leivän päälle ja silakan kylkeen. Ja niitä piti olla huikopalaksi ihan muutoin vain.

Luulin aina, että noita suvikurkkuja osaa jokainen tehdä tuosta vaan! Mutta olin väärässä. En osannut. Tein kaikenlaista vähän sinne päin: milloin oli liikaa etikkaa, milloin suolaa. Eivät ne koskaan maistuneet samalta kuin äitini tekemät maistuivat. Enkä tietenkään ehtinyt ajoissa kysyä…

Viikko sitten sain sähköpostiini Herrankukkaron perjantaireseptin. Pentti-Oskari Kankaan ”Pojat on poikia” kirjoituksessa oli uusi kurkkuohje. Jokin kuiski minulle, että kannattaa kokeilla vielä kerran. Ja hyvä tuli! Ne kurkut olivat ihan niin kuin lapsuuden kurkut; makeat ja happamat yhtä aikaa, ja ihanasti tillin pökerryttämät.

Nyt niitä on jo kolmas satsi tekeytymässä. Aamukahvilla Marie-keksin päällä eivät muuten maistu yhtään hullummalta…

********************

PS. Minulla ei ole mitään sidoksia Herrankukkaroon eikä tämä ole mainos. Itse olen kumminkin kovin iloinen, kun saan kerran viikossa sähköpostiini uuden reseptin. Tilaa sinäkin, jos haluat: http://www.perjantairesepti.fi/

  

Ravintola Lentävät Kukat on avattu

Eevali tarinoi:
Ritariperhonen, amiraali, neitoperho, suruvaippa, sitruunaperhonen, nokkosperhonen – kevään ensimmäinen perhosten invaasio tuo nämä suuret päiväperhosemme talviteloiltaan esiin. Useiden lento on hieman onnahtelevaa, sillä talvi on ottanut veronsa: väripöly on karissut ja siipien reunat harsuuntuneet. Mutta sitkeästi nämä hauraat olennot tehtävänsä täyttävät, etsivät pesäkasvinsa, munivat munansa. Ja kuolevat.

Toinen perhosaalto rantautuu maisemaani ennen juhannusta, kun koiranputki kukkii. Koiranputkien valkoiseen pitsiröyhyyn parveilee sadoittain pieniä valkoisia päiväperhosia, jotka kukkien yllä lepatellessaan ovat kuin lentäviä kukkia. Seurassa viihtyvät myös hopeasinisiivet, ilmiselviä lentäviä lemmikkejä.

Juhannuksesta loppukesään on taas suurten päiväperhosten aika. Jos niityllä ja puutarhassa on oikeanlainen kattaus, niin näitä ihania värikkäitä lentelijöitä saapuu kukkaravintolaan kymmenittäin. Päiväperhosilla on erinomainen värinäkö ja ne suunnistavat hyvinkin kaukaa kukkien luo värin, tuoksun tai muodon perusteella ja keräävät ravinnokseen mettä ja sokeria.

Perhosia houkuttelevia luonnonkukkia on iso joukko. Omalla plantaasillani perhosten ehdottomat suosikkitarjoilut ovat rantakukka, ruusuruoho ja kaunokit. Suuri rantakukkapöheikkö on joskus nin kirjavanaan, ettei kukkaa perhosesta erota. Upeaa.

Väittävät, että yksi maailman parhaista perhoskasveista puutarhassa on syrikkä, Kiinasta kotoisin oleva pensas. Kokemusta ei minulla syrikästä ole, mutta samanväristä, voimakkaan violettia heliotrooppia olen kasvattanut ja se on kyllä perhoshaavi. Punaiset ja violetit tuntuvat yleisesti olevan perhosten suosikkeja, sillä punahattu, punalatva ja punatähkä ovat kaikki oikein imureita. Katselin viime elokuussa, kun punahatun mykerössä jumppasi kolme neitoperhoa ja neljäs vielä yritti päästä samoihin juhliin.

Perhosten houkuttimia ovat perennoista ainakin lehtosinilatva, illakko, suopayrtti, kultapiiskut, syysasteri, punalatva, punahattu, ritarinkannus, salkoruusu, akileijat, törmäkukka, punatähkä ja lupiinit. Ja mitäpä olisi perhospuutarha ilman liilana kukkivia timjamia, oreganoa, meiramia ja laventelia? Yrteissä kukat ovat perhosille ja lehdet ihmisille – vaikka minä kyllä käytän yrttien kukkiakin.

Baarimikolle töitä
Lentävien Kukkien Ravintolassa on syytä olla myös viihteellinen baarin puoli. Se ei synny itsestään, vaan sillä on oltava baarimikko. Minun perhosbaarissani on monenlaista tarjoilua. Baari toimii pihakiven päällä, johon asettelen koverrettuja melonin kuoria tai laakean lautasen, jossa on liraus vettä ja juoksevaa hunajaa. Happy hour-tarjouksena perhosia voi ilahduttaa punaviinillä. Jos tungosta tulee, on varauduttava pariin kolmeen punkkulautaseen. Sokeria voi vähän lisätä, mutta kyllä se kelpaa ihan naturel.

Heille, jotka tykkäävät punaviinistä, on perhosbaari oikein edullinen: pullollisesta menee perhosille noin desin verran; loput saa juoda itse. Siinähän se rattoisasti kuluu perhosten kisailua seuratessa.

Minä kun en punaviiniä juo, en osaa ohjeistaa, mitä merkkiä pitäisi ostaa. Täytyy varmaankin seuraavan kerran Lohjan reissulla kysyä Alkosta, onko heillä suositusta perhosille tarjottavasta punkusta. Vai olisiko vastaus, että tälle rouvalle ei sitten myydä?

Tuliunikko.
Kuin maahan juurtunut perhonen.
Aamulla silkkisiivet supussa,
hattu päässä.
Kello kuusi aurinko nousee
mäen harjan takaa
ja tuliunikko tempaisee hatun päästään
ja huutaa: Hyvää huomenta, kaunis päivä!

Istun kivellä
kahvimuki kädessä ja katselen,
miten silkkisiivet kiertyvät auki.
Keltaiset, oranssit, punaiset, tuliset.
Siinä me, maahan juurtuneet perhoset,
kierrämme kasvojamme auringon mukaan.
Illalla sulkeutuvat siivet, silmät, kasvot.
Unessa mekin
lennämme muiden perhosten mukana.

…..........
Tietoa perhosista ja apua perhosten tunnistamiseen: www.luontoportti.com

Silkkaa pornoa!

Merjan merkintä:

Eilen kerroin Facebookissa ostaneeni makuuhuoneeseemme hivenen pornahtavaa kukkatapettia. Se herätti oitis mielenkiintoa: millaista se oikein on? No, tapetti on lilaa ja fuksian punaista. Siinä on pakahduttavan täyteläisiä muotoja.  Siinä on pehmeitä kaaria. Se näyttää siltä, millaisiksi kuvittelen punaisten lyhtyjen huoneet.

Mutta puutarhassa on ihan oikeasti juuri nyt meneillään melkoiset orgiat. Kaikkien kasvien on turvattava tulevaisuutensa ja sukunsa jatkuminen. Apuna käytetään tuulta, mettä, mehiläisiä, tuoksuja ja värejä.  Itsensä tyrkyttäminen ja houkuttelu on viety äärimmilleen.

Kaikkein kiihkeimpiä ovat yksivuotiset. Ne ovat sinkkuja, ne janoavat yhden illan suhteita ja tahtovat yhden kesän aikana saada mahdollisimman paljon kokemuksia. Niiden on pakko tuottaa siemeniä ja levittää itsenä laajalle. Muutoin kuolo korjaa eikä niitä enää ensi suvena ole. Yksivuotiset ovat värikkäitä, isokukkaisia ja meheviä. Ne suorastaan tihkuvat kukkia ja seksikkyyttä. Katsokaa vaikka samettiruusun uumeniin: se haluaa imaista kaiken itseensä. Se haluaa tulla raskaaksi ja täyttää maan!

Palsami on kukinnassaan ehkä hieman hillitympi, mutta lisääntymisessä sen amatsonimainen määrätietoisuus on omaa luokkaansa: syksyn tullen se ampuu siemenensä suunnilleen sinne minne pippuri kasvaa.  Lupaa kysymättä ja todella laajalle.  

Monivuotisten kanssa on vähän rauhallisempaa. Ne ovat jo vakiintuneet paikoilleen, eikä niiden tarvitse nojailla ihan jokaisen mesibaarin tiskillä. Mutta niissäkin on houkuttelevuutta, joka saa pään pyörälle. Kuvassa oleva iiris on selvästi avoin uusille suhteille. Se haluaa olla upea, se houkuttelee iloitsemaan kanssaan. Ja vuoden kuluttua sillä on jälleen muutama uusi lehtolapsi…

Viehkeät kuunliljat ovat vaatimattoman oloisia, mutta taitavat olla varsinaisia seksipetoja. Ainakin siitä päätellen, miten ne vuosi vuodelta laajentavat asumustaan uusia jälkeläisiään varten. Samanlaisia ovat loistosalviat. Mutta pionit ovat hillittyjä ja käyttävät selvästikin kondomia. Pioneista Eevali voi kirjoittaa enemmän.

Viikon päästä on keskikesän juhla, mittumaari. Silloin sekä luonto että ihmiset ovat kukkeimmillaan. Lapsia voidaan ihailla sitten ensi keväänä!

Niin kuin ruohon ja resedan tuoksu...

Eevali tarinoi:

Joitakin päiviä sitten istuin kotikoivuni alla silmät kiinni, kun nenäni ryhtyi itsenäiseksi ja nuuskimaan ja nuuskuttamaan: tuoksu, tuo tuoksu, mistä se tulee. Nousin ja kävelin, minne nokka vei, talon ympäri, pusikoitten läpi. Ja siinä se oli – kymmenen metriä lilan väristä tuoksuryöppyä. Huumautuneena keräsin sylillisen kukkaoksia ja tein kuistille sireenimajan purkkeihin, purnukoihin, ämpäreihin. Kun sireeni kukkii, siitä tuoksuaallosta ei saa hukata hetkeäkään!

Kaikkia puutarhan kukkia ei valita vain koreuden tähden, jotkut valitaan tuoksun vuoksi. Puutarhaansa voi rakennella sinne tänne tuoksusaarekkeita, ellei sitten ahneuksissaan halua kokonaista tuoksupuutarhaa.

Jos suomalaisilta kysyttäisiin ihaninta kukan tuoksua, uskon että kolme ensimmäistä olisivat kielo, sireeni ja juhannusruusu. Varmasti en uskalla ykköstä nimetä, mutta epäilen, että voittaja olisi juhannusruusu. Sehän on niin juhannus: yöttömässä yössä valoa hohtava, rakkaudelle tuoksuva.

Minun puutarhassani tuoksukukkia on paljon. Ensimmäisenä keväällä tuoksuu vaahtera. Sen metinen makeus ihan maistuu suussa ja se kerää ensimmäiset pörheltäjät, kimalaiset ja mehiäiset, surisemaan oksistoonsa.

Voimakkaita tuoksuttajia ovat jasmiini, suopayrtti, tuoksukuusama ja pioni. Pioneista vahvimmin tuoksuvat valkoiset ja vaaleanpunaiset. Niistä minulla on romanttinen muisto. Olimme Pehtoorin kanssa hopeahäämatkalla Riikassa. Iltakävelyllä eräällä puistokadulla aukeni lumoava näky ja tuoksu: monta kymmentä metriä tien molemmin puolin oli huivipäisiä mummeleita myymässä pioneja. Villiinnyin niin, että olisin ostanut kaikilta kymmeniltä myyjiltä kaikki sadat pionit. Koska se ei ollut mahdollista, ostimme niin paljon kuin saimme kuljetetuksi.
Hotellihuoneemme oli täynnä pioneja, melkein emme itse mahtuneet huoneeseen. Ja se tuoksu – paratiisissa tuoksui varmaan sille.

Kaikkien kukkien tuoksu on voimakkaimmillaan illalla. Silloin pääsevät esille vähän hentoisemmat, hienot vienot tuoksut. Näitä herkkien tuoksuvanojen tuottajia ovat ainakin orvokki, poimulehti, keltainen päivänlilja ja illakko. Esimerkkinä kukasta, joka ei ole juuri minkään näköinen, mutta joka valloittaa hienostuneella tuoksullaan, on illakko. Jotkut pitävät sitä melkein rikkaruohona, mutta minusta se on sievä. (Lieneekö ihastukseni syynä se, että illakko on lilan värinen...) Vaatimaton on myös yksivuotinen reseda. Sitä mummoni kylvi joka kesä porkkanapenkkiinsä, ja resedaa opinkin nuuskuttelemaan samalla kun rouskuttelin pieniä porkkanoita.

Eivätpä tuoksukukat tähän toki lopu. Mitkä ovat sinun tuoksusuosikkejasi? Millaisia muistoja ne herättävät sinussa?

Niin kuin ruohon ja resedan tuoksu
on sinun rakkautesi.
Kirkas naurun helinä kiirii
jälkiä askeltesi.
Sinä olet nuoruus, hurmaava hulluus,
ilo ja itse kevät!
Kun sinä suutelet surullista neitoa,
jumalat hymyilevät.
(Elina Vaara)

Kesä on täällä!

Merjan merkintä:

Mikä ihana loppuviikko onkaan takana! Selkä on väsynyt ja takajalat kireät, mutta mieli on kepeä kuin pikkulinnun laulu. Puutarhuri on ahkeroinut: kuopsuttanut, kaivanut ja istuttanut, kastellut, lannoittanut ja leikannut. Puutarhuri on myös ymmärtänyt, että kaikkia taimia ei tarvitse kasvattaa itse siemenestä alkaen. Niitä voi myös ostaa kauppapuutarhalta ja Turun kauppatorilta. Ja minähän ostin!

Jo viikkoja sitten lakastuneet pääsiäisnarsissit terassin suurissa ruukuissa vaihtuivat vihdoin samettiruusuihin, tupakkaan ja neilikoihin, valkeaan hortensiaan, hopeaputoukseen ja johonkin pikkulehtiseen vihreään ryöppyyn. Punalehtinen liljapuu on kuin luonnon huutomerkki vihreyttä vasten.

Etupihan perennapenkissä ensimmäiset iirikset ovat avautumassa; vaniljaisen kelta-valkoiset. Jaoin iirikset viime kesänä, enkä nyt muista, miten sijoittelin eri värit ja lajikkeet. Nyt on mukava seurata, mitä mistäkin nupusta avautuu.  Suosikkini on kelta-violetti saksankurjenmiekka ’Nibelungen’.

Pergolassa tylsät humalat saivat antaa sijaa kukkiville köynnöskuusamille. Tulevaisuudessa saan juoda aamukahvit valkoisen tuoksuköynnöskuusaman ja tummanpunaisen koreaköynnöskuusaman ympäröimänä. Istutin sekaan reilusti köynnöskrassia, kun eiväthän nuo kuusamat vielä järin isoja ole.

Kukkia ja kauneutta siis riittää. Mutta on höytypuutarhakin hyvällä mallilla. Kasvihuoneessa tomaatit ovat tehneet jo ensimmäiset pienen pienet hedelmänsä. Se vastahakoisinkin niistä, se Ildi, on hyvässä vauhdissa ja kukkii jo. Laitoin tomaattien jatkoksi yhden salaattikurkun taimen. Aina sanotaan, ettei kurkkua ja tomaattia oikein sopisi kasvattaa samassa huoneessa. Saavat nyt kumminkin luvan sopia. Olen tehnyt niille selväksi, että kompostissa on kyllä tilaa, jos kovin riitaisiksi rupeavat.

Ensimmäiset salaatit ovat jo syötävissä ja ryytimaasta voi nyppiä maustetta sekaan. Ja  herkkujen herkku, mustajuuri, on noussut terhakasti taimelle jo.  Ostotaimilla voi hienosti paikata sen, mitä itseltä jäi kylvämättä. Sinne asettuivat omien sekaan torilta haetut lehtisellerit, salviat, persiljat ja kesäkurpitsa.  Ja samettiruusu on aina paikallaan myös kasvimaalla: mainio ötökkäkarkote ja mukava väriläiskä.

Ihanaa alkukesän aikaa lukijoille!


PS. Värit räiskyvät myös sirpaleissa. Katso Leenan kädenjälkeä Värivitamiissa.