Eevali tarinoi:
Kuistin pylväässä, pienessä narulenkissä roikkuu iänikuisen vanha sifonki huivi. Risainen resu se on, mutta sillä on hyvin tärkeä tehtävä: hellepäivinä kastelen sen jääkylmään veteen ja kiedon sen päähäni pitämään nerokasta aivoani viileänä.
Tänä aamuna istuin kahvimukini kera kuistin korituolissa ja ajattelin. Kaikenlaista. Suljin silmäni ja ajattelin, että en ajattele mitään; olen vain kesäaamu. Muutaman minuutin kuluttua avasin silmät, mutta jouduin räpyttelemään niitä moneen kertaan, kun luulin että näen unta. Ihanaa unta: huivin repaleessani räpytteli kuusi perhosta. Kaksi neitoperhosta, yksi suruvaippa ja kolme kaaliperhosta. Pannahinen, ei tietenkää kameraa tai kännykkää paikalla! Vaikka tuskin olisin uskaltanut ruveta kuvaamaankaan. Nytkin istuin liikkumatta, lähes hengittämättä, hiljaa. Perhoset leyhyttelivät siipiään. Jotain asiaa niillä oli toisilleen, mutta minulle eivät puhuneet. Ja kun tuuli puhalsi vähän kovemmin, niin perhoset nousivat ilmaan ja liihottelivat kaikkien tuulten teille.
Huomenaamulla menen kuistille huivi päässä ja koetan esittää liikkumatonta perhosten palaveritoria. Vai olisinko kukka kumminkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti