Elukoita, onhan noita

eevali tarinoi:

 Jos puutarhassa olisi vain kasveja, niin se olisi aika hiljainen ja liikkumaton paikka. Eloa ja vilinää puutarhaamme tuovat kymmenet tuhannet eläimet, nuo päiviemme ja öittemme sulostuttajat. Osa niistä julkisuusotuksia, suurin osa piiloutujia.

Sulostuttajia? Hmmmjaa, se riippuu näkökulmasta. Joskus minusta tuntuu, että mitä söpömpi elukka, sen enempi se on pahis puutarhurin kannalta. Ajattelepa esimerkiksi peuroja ja jäniksiä – mitä söpöläisiä ne ovatkaan! Silti pistäisin ne aika mieluusti teuraaksi pihaltani, josta ne keväisin innokkaasti ja tehokkaasti pistävät poskeensa hedelmäpuiden oksia ja kukkien taimia.

Kesäkuussa ihastuin, kun uutuutena puutarhaani ilmestyi sepelkyyhky. Äänihän sillä ei hääppönen ole, muistuttaa pöllön huu-huu-huhuilua, mutta soma se on siniharmaassa mekossaan ja päätään keikistellen. Ihastus lopahti äkisti, kun tapasin kyyhkyn kurluttamassa salaattipenkissä kupu pullollaan. Pikkuruiset herneen taimetkin näkyivät kelvanneen, koska niitä ei enää näkynyt. Fasaanit olen jo julistanut paistiriistaksi ja samaan kategoriaan on nyt korotettu myös kyyhky.

Takapihallani on ojan reunassa kaksi vanhaa, komeaa katajaa. Paitsi että kataja on kaunis ja tuoksuva puu (vaiko pensas?), siitä saa riista- ja pataruokiin tosi hyviä marjoja mausteeksi. Syksyisin olen kerännyt niitä sinisiä pippurinkokoisia marjoja purkkiin vuoden tarpeeksi. Kataja on sillä lailla erikoinen, että sen kypsät marjat ovat kaksivuotisia: yksivuotisina eli raakoina ne ovat vihreitä ja siitä vuoden kuluttua sinisiä kypsiä.

Pari kolme vuotta olen ihmetellyt, kun katajissa on vain vihreitä marjoja. Olen ajatellut, että ehkä ankarat talvet ja myrskyt ovat varistaneet kypsät marjat maahan. Kunnes...  eräänä aamuna pari viikkoa sitten näin pienen suloisen pihapiirin ilostuttajan, talitintin, vetävän naamaansa sinisiä katajan marjoja kuin suurempikin rohmu. Mitäs nyt pitäisi tehdä? Laittaa katajille verkot, ampua stritsoilla tintit vai alistua kohtaloonsa?

Jokaisen puutarhafriikin kauhu on myyräkannan runsaus, josta varoitellaan lehdissä aina keväällä. Minua se ei enää hätkäytä, sillä olen alistunut siihen, että plantaasillani on myyräkansojen reservaatti. Sekä maamyyrät, metsämyyrät että vesimyyrät ovat kotiutuneet mailleni nin hyvin, että ne eivät enää välitä edes piiloutua. Vesimyyrät kaivelevat metrien mittaisia onkaloitaan, pistävät joskus päänsä maanpinnalle ja vilkuttavat lähtiessään uusiin tunnelitöihin. Metsämyyrät järjestävät kuohkeassa mullassa sukelluksen olympialaisia ja viestivät ilonsa hyvästä taimibuffeetarjoilusta.

Olen painajaisunessa nähnyt, miten kaikki myyrät nousevat maan pimennoista pihanurmelleni ja esittävät minulle serenaadin ja minä vain ymyilen ja aplodeeraan. Hyvinkin mahdollista; niin nöyräksi olen myyrien suhteen tullut.