Elukoita, onhan noita

eevali tarinoi:

 Jos puutarhassa olisi vain kasveja, niin se olisi aika hiljainen ja liikkumaton paikka. Eloa ja vilinää puutarhaamme tuovat kymmenet tuhannet eläimet, nuo päiviemme ja öittemme sulostuttajat. Osa niistä julkisuusotuksia, suurin osa piiloutujia.

Sulostuttajia? Hmmmjaa, se riippuu näkökulmasta. Joskus minusta tuntuu, että mitä söpömpi elukka, sen enempi se on pahis puutarhurin kannalta. Ajattelepa esimerkiksi peuroja ja jäniksiä – mitä söpöläisiä ne ovatkaan! Silti pistäisin ne aika mieluusti teuraaksi pihaltani, josta ne keväisin innokkaasti ja tehokkaasti pistävät poskeensa hedelmäpuiden oksia ja kukkien taimia.

Kesäkuussa ihastuin, kun uutuutena puutarhaani ilmestyi sepelkyyhky. Äänihän sillä ei hääppönen ole, muistuttaa pöllön huu-huu-huhuilua, mutta soma se on siniharmaassa mekossaan ja päätään keikistellen. Ihastus lopahti äkisti, kun tapasin kyyhkyn kurluttamassa salaattipenkissä kupu pullollaan. Pikkuruiset herneen taimetkin näkyivät kelvanneen, koska niitä ei enää näkynyt. Fasaanit olen jo julistanut paistiriistaksi ja samaan kategoriaan on nyt korotettu myös kyyhky.

Takapihallani on ojan reunassa kaksi vanhaa, komeaa katajaa. Paitsi että kataja on kaunis ja tuoksuva puu (vaiko pensas?), siitä saa riista- ja pataruokiin tosi hyviä marjoja mausteeksi. Syksyisin olen kerännyt niitä sinisiä pippurinkokoisia marjoja purkkiin vuoden tarpeeksi. Kataja on sillä lailla erikoinen, että sen kypsät marjat ovat kaksivuotisia: yksivuotisina eli raakoina ne ovat vihreitä ja siitä vuoden kuluttua sinisiä kypsiä.

Pari kolme vuotta olen ihmetellyt, kun katajissa on vain vihreitä marjoja. Olen ajatellut, että ehkä ankarat talvet ja myrskyt ovat varistaneet kypsät marjat maahan. Kunnes...  eräänä aamuna pari viikkoa sitten näin pienen suloisen pihapiirin ilostuttajan, talitintin, vetävän naamaansa sinisiä katajan marjoja kuin suurempikin rohmu. Mitäs nyt pitäisi tehdä? Laittaa katajille verkot, ampua stritsoilla tintit vai alistua kohtaloonsa?

Jokaisen puutarhafriikin kauhu on myyräkannan runsaus, josta varoitellaan lehdissä aina keväällä. Minua se ei enää hätkäytä, sillä olen alistunut siihen, että plantaasillani on myyräkansojen reservaatti. Sekä maamyyrät, metsämyyrät että vesimyyrät ovat kotiutuneet mailleni nin hyvin, että ne eivät enää välitä edes piiloutua. Vesimyyrät kaivelevat metrien mittaisia onkaloitaan, pistävät joskus päänsä maanpinnalle ja vilkuttavat lähtiessään uusiin tunnelitöihin. Metsämyyrät järjestävät kuohkeassa mullassa sukelluksen olympialaisia ja viestivät ilonsa hyvästä taimibuffeetarjoilusta.

Olen painajaisunessa nähnyt, miten kaikki myyrät nousevat maan pimennoista pihanurmelleni ja esittävät minulle serenaadin ja minä vain ymyilen ja aplodeeraan. Hyvinkin mahdollista; niin nöyräksi olen myyrien suhteen tullut.

Viiniä kasvihuoneessa

Merjan merkintä:

Pari kesää sitten sijoitin edesmenneen äitini pankkitilillä olleet muutamat satalappuset uuteen kasvihuoneeseen. Uskon, että myös äiti olisi pitänyt hankintaa viisaana ja kannatettavana, koska oli puutarhaihmisiä itsekin.

Kasvihuone on vaatimaton, lähinnä tomaatinviljelyä varten hankittu. Tomaattien lisäksi halusin sinne kuitenkin jotain kiinnostavaa ja vähän turhanpäiväistäkin. Halusin viiniköynnöksen, aitoviinin eli Vitis viniferan, sen minkä rypäleistä tehdään oikeaa viiniä ja lehdistä viininlehtikääryleitä.  

Ensimmäiset rypäleet
Punaviinin ystävänä valitsin tumman rypäleen, latvialaisen Zilgan. Se on kestävä, Siperiankin oloissa pärjäävä lajike.  Se on makeaksi mainittu ja pitää sisällään vain pienet siemenet. Zilga elää nyt kasvihuoneessa kolmatta kesäänsä, ja ensimmäistä kertaa siihen on tulossa rypäleitä!

Toukokuussa lehtien sekaan ilmestyi pienen pieniä, nuppineulan päätäkin pienempiä pallukkakimppuja. Nyt ne ovat kasvaneet ja alkavat muistuttaa oikeita rypäleterttuja. Tosin hyvin pieniä ne ovat vieläkin.

Leikkaamisen sietämätön vaikeus
Koska tavoitteena on alusta alkaen ollut saada köynnöksestä oikeasti rypäleitä antava yksilö, olen leikannut sitä parhaan kykyni mukaan. Jotta homma ei olisi liian helppoa, on leikkaamisesta tietysti monta eri koulukuntaa ja ohjetta. Olen sovittanut yhteen vähiten ristiriitaisia ohjeita ja rakentanut niistä itselleni sopivan sekoituksen.  

Kesällä olen typistänyt kasvua lyhentämällä sivuversoja ja syksyllä myöhään olen katkaissut pääversojen uuden kasvun 6 – 7 silmun jälkeen. 

Vaikkei satoa haluaisikaan, on leikkaaminen pienessä kasvihuoneessa silti välttämätöntä. Viiniköynnös on erittäin rotevakasvuinen, ja ilman leikkaamista sen lehvästö jättäisi pian kaikki muut kasvihuoneen asukit varjoonsa.

Tänään lyhensin sivuversoja rypäleterttujen yläpuolelta ja poistin suurimpia varjostavia lehtiä. Toivon, että näin rypäleet saisivat riittävästi valoa ja ilmaa ja jaksaisivat kasvaa kypsiksi asti. Ja kun ne ovat kypsiä – niin mitä sitten?

Suuhun vai pulloon, prosenteilla vai ilman?
En tosiaan oikein tiedä. Varmaan suurin osa tulee syödyksi semmoisenaan. Tai ehkä niistä voisi keittää mehua Mehu-Maijassa samaan tapaan kuin viinimarjoista? Ja voisihan sitä ryhtyä oikeaksi viinitarhuriksi ja laittaa pystyyn viinitehtaan! Olisihan hienoa jonain kesänä siemailla omaa punaviiniä oman viiniköynnöksen katveessa.

Jatkojalostuksen suunnittelussa pitää tietenkin ottaa huomioon sellainenkin pikku seikka kuin tulevien rypäleiden määrä. Vielä ei kypsänä ole yhtäkään… odotellessa taidan kääräistä muutaman viininlehtikääryleen.

Pimeydestä nousee ilo

eevali tarinoi: 

Nyt on riemun raikkahin aika! Kaikki puutarhurit ryhtyvät heittämään kärrynpyörää siitä pakahduttavasta ilosta, että nyt on keksitty takuuvarma ja helppo konsti hävittää vuohenputket. Ohjeet antaa Pohjois-Savon Marttojen puutarhaneuvoja.

Kas näin se käy, hokkus pokkus:

Käsittele vuohenputki torjunta-aineella ja kaiva sitten kasvin elossa olevat osat ja juuren pätkät maasta.

Peitä kasvi pariksi kuukaudeksi mustalla muovilla, jolloin se pikkuhiljaa tukehtuu. Kaiva lopuksi juuren pätkät maasta.

Poimi kukinnot yksi kerrallaan pois. Tehokkain keino on vaihtaa multa ja asettaa juurimatto kasvualueen reunoille.

Heti hommiin!

Huomispäivänä ryhdyn hävityshommiin. Käyn ostamassa muutaman kymmenen purkkia takuulla tuhoavaa torjunta-ainetta ja käsittelen sillä käsillä sivellen erikseen puutarhani 17 289 vuohenputkea. Sitten kaivelen jokaisen kasvin kohdalta kaikki juuren pätkät. Se onkin erittäin helppoa: jokaisella vuohenputkella on noin 52 metriä kiemuraista ja hiuksen ohutta juurta, joka tietysti nousee savimaastakin lähes itsekseen kitkijän hyppysiin.

Seuraavaksi pitäisi 17 289 kasvia peittää mustalla muovilla. Niiden muovittaminen yksi kerrallaan kestäisi minulta Tapaninpäivään asti, joten ostan noin puolihehtaaria muovia ja levitän sen puutarhaani, mutta teen reikiä säilytettävien ja myrkyttämättömien kukkakasvieni kohdalle. Ja sen jälkeen taas kerimään juuren pätkähdyksiä.

Tämän mustan alueen nimeän Pimeän ytimeksi ja puutarhani ekolyyriseksi maisemataiteeksi, jonka katsomisesta saavat naapurit ja kylänmiehet maksaa mansikoita.

Tämän jälkeen vuohenputkista ei pitäisi olla haisukaan, joten en ihan oivalla, mitkä kukinnot pitäisi poimia yksi kerrallaan pois. Pionien ja akileijojen kukintoja kieltäydyn poistamasta.

Kalliolle, kukkulalle...

Viimeisessä ohjeessa Martta-neuvoja esittää, että tehokkain keino on koko puutarhan mullan vaihto ja juurimaton käyttö. Tätä keinoa kokeilleena väitän, että tehokkain keino olisi vaihtaa puutarha esimerkiksi ulkosaariston kallioluodolle. Epäilen kyllä, että jokunen vuohenputki on uimataitoinen ja nousee sinne kalliollekin...

Kumpi on puutarhan kunkku?

eevali tarinoi:

Kolme vuotta villiintyneeä reuhannut puutarhani on täksi kesäksi järjestänyt yllätyksiä. Yhtään en ole yllättynyt, että yleisin kasvini on vuohenputki; se  nyt oli odotettavissakin. Mutta mitä muut kukat ovat valvomattomassa vapaudessa saaneet aikaan, sitä sopii hämmästellä.

Kleitonia on lähtenyt matalalta kumpareelta lähtenyt vyörymään kuin kuohuva joki ja lemmikeistä on sivupuutarhaan muodostunut ihana rauhallisen sininen valtameri. Yllättävän moni perenna on selvinnyt vuohenputken sotaisista hyökkäyksistä ja rehottavat kuin kiusallaan: Ähäkutti sulle kiusanhenki, ei meitä niin vain lannisteta!

Aplodeeraan innokkaasti näille sisupusseille.

Vuohenputki on ehkä kuvitellut pääsevänsä hyvinkin itsestään selvästi puutarhan kunkuksi, mutta vallankaappaus ei onnistunut ihan suunnitellusti. Vanha kukkakuningas suku on kerännyt hovinsa ja sotavoimansa ja näyttää nyt, kuka kukkia hallitsee. Pionien mahtisuku on puskenut omaa tilaansa laajemmaksi ja kohottanut aurinkoa kohti kymmeniä ja kymmeniä nuppuja, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lisäksi joku kukkanoita on taikonut yhden pionipuskan paikkaan, jossa ei koskaan pioni ole kasvanut.

Kun pionit avaavat nämä kukkansa, vieressä saa olla vaikka puoli miljoonaa vuohenputkea eikä kukaan huomaa niitä. Sinä hetkenä on turha kysyä, kumpi on puutarhan kunkku; sen kuin huokailet ihastuksesta ja kumarrat kiitokset kuninkaalle.

P.S. Sota kuninkuudesta kyllä tulevaisuudessakin jatkuu. Vuohenputki on sinnikäs ja ovela. Ihmismaailmassa se muistuttaa erään nimeltä mainitsemattoman puolueen nimeltä mainitsematonta kunniapuheenjohtajaa: jokaisen hävitynkin taistelun takaa nousee uusi hyökkäysrintama.

Korvaavaa puutarhahoitoa

eevali tarinoi:

Pari kolme vuotta sitten minulta vietiin rakkain harrastukseni. Tai ei se ollut pelkkä harrastus, vaan suorastaan kutsumus, elämäni puoli sisältöä. Puutarhanhoito. En siihen enää kunnolla kyennytkään mutta kyllä se myös kokonaan kiellettiin. Fysiatri sanoi, että hän kyllä tietää puutarhaleidien työasennot ja ne ovat pahinta, mitä voin selälleni ja jaloilleni tehdä.

Vastavirtainen luonteeni pisti minut yrittämään kitkemistä ja haraamista, mutta kun muutaman kerran putosin polvilleni enkä päässyt siitä ylös, loppui sisukas kiukuttelu siihen. Olihan se shokki ja niin suuri suru, että monet yksinäiset itkuhetket olen puutarhassani viettänyt. Katkeraa on ollut katsoa, kun yli kaksikymmentä vuotta rakentamani, kaaospuutarhaksi nimittämäni alue on muuttunut todella nimensä veroiseksi vain parissa kesässä. Osa sadoista kukkalajikkeista on häipynyt johonkin, sinnikkäimmät ovat jaksaneet taistella elintilasta vahvankin rikkaruohoarmeijan hyökkäystä vastaan.
 

Tyystin kukatonta elämää en onneksi ole joutunut viettämään. Talviajat Pehtoori pitää yllä ikebanaharrastustani tuomalla kukkia viikottain. Viime kesänä rakentelin lähipihalleni paljon ruukkuistuksia ja kohopenkkejä. Niitä voi mainiosti hoitaa tuolissa istuen. Ensi kesän kukka-asetelmat on jo suunniteltu ja taimet ja siemenet tilattu, joten väri-ilo tällekin vuodelle on taattu. Kyllä minä silti yhä kaipaan ”oikeita” puutarhatöitä: maan kääntämistä ja rapsuttamista ja kuokkimista ja mullan, hiekan, lannoitteiden sekoittamista, kompostin kääntämistä ja kunnon taistelua hullaantuneiden rikkakasvien kanssa. Ruukkuviljely on aika kesyä.

Ihan pientä kieroilua...

- Muista sitten, että ensikään kesänä et puutarhassasi riehu, varoitteli Pehtoori, kun yllätti minut taimiluetteloita tutkimassa. - Joo joo, sanoin (kuten sanon aina Pehtoorin komennoille; sillee pääsee helpoimmalla). Virnistelin sisäänpäin, sillä vilpittömästi aion olla raatamatta omassa puutarhassani, mutta kukaan ei ole varoittanut toisten puutarhoista.

Ja nythän on niin, että tyttäreni – ainakin äidillensä suureksi yllätykseksi – vaihtoi ikuisen kalliolaisuutensa espoolaisuuteen, johon kummallisuuteen sisältyy ainakin yksi ihanuus: rappiolla oleva etelärinteinen puutarha. Teistä kukaan tuskin hurjasti hämmästyy, että annoin joululahjaksi unelmapuutarhan suunnitelmat ja kasvit. Sitä suunnitelmaa olen innostuksesta täristen mielikuvitellut täällä talven vankilassa.

Puutarhan teemana on valkoinen, hento rosa ja huimaavat tuoksut. Erikokoisiksi ryhmiksi tulevat nämä: Sarah Bernhardt, Shirley Temple, Festiva maxima ja Bowl of Beauty. Siis pioneja ovat nämä ja niitä tuoksuvaisimpia. Puusäleikköihin kiipeilevät Valge Daam, Madame de Coultre ynnä Hagley hybrid, kärhöjä kaikki. Puutarhan perällä on iso luonnonkivi, jollaisesta olen aina haaveillut omaan puutarhaani. Sen päälle olisi kiva saada kiertämään joko siperiankärhö tai köynnöshortensia, mutta ehkä ei vielä kannata, sillä pihalla liikkuu myös viiden vanha ikiliikkuja, joka mahdollisesti haluaa kiipeillä kivillä.

Näiden suurten kukkaryhmien lisäksi sinne tänne ja jonnekin voi ripotella jotain pienempiä yllätyksiä, mutta vielä en tiedä mitä. Belliksiä, kieloja, aidanteeksi jasmiinia? Vaihtoehtojahan on noin sata tai tuhat.

Näitä kukkakonsulentin haaveita miettiessäni pääsen monen kurjan talvipäivän yli ja ohi, ja kevät tulee ennemmin kuin uskonkaan. Ehkä.

P.S. Jos tyttärelleni ostamieni pionin taimien joukkoon eksyy tillipioni, jota olen vuosikausia himoinnut omaan puutarhaani, niin se on ihan pelkkä vahinko, ei ollenkaan suunniteltu juttu. Uskookohan Pehtoori?

Kadonneet äänet

eevali tarinoi:

Hiljaisuus, se on lopullinen merkki. Nyt on syksy eikä se ole peruutettavissa.

Sitkeästi olen pitänyt kesän helmuksista kiinni ja puolustellut harmaaviittaisia sadepäiviä: huomenna aurinko paistaa ja on lämmintä ja parvekkeella tai pihalla voi viettää kaffehetkiä, lukea kirjoja ja siristää silmiä valon säkeniltä.

Nyt ei puolusteluja enää riitä. Kirjojen sivuja ei voi käännellä tumput kädessä. Kahvi jäähtyy minuuttihetkessä. Oravat eivät jää pää kallellaan naksuttamaan oksalle, vaan säntäilevät talvipiilolta toiselle kätkemään ruokavarastojaan. Jokunen lintu istuu puussa, vaiti ja vähän hajamielisen näköisenä. Puissa on enemmän keltaisia kuin vihreitä lehtiä; suuri osa lehdistä on maassa eikä tuuli lehdistössä soi, vaan puhaltaa läpi.

Puutarhassa on hiljaista. Ei kuulu enää kasvun kuhinaa, ei kukkien ilon kirkaisuja nousevalle auringolle. Lintujen kiimasoitto ja reviirivaroitukset ovat vaienneet. Ei soita sirkka viuluaan eikä sammakko raaku variksen kanssa kilpaa. Myös menneisyyden varjot ovat pihapoluilta kaikonneet. Syyspuutarha on yksinäinen paikka.

Kun kesällä kuljen puutarhapolkujani, en ole koskaan yksin. Kissani Ropsu on vuosia sitten kuollut, mutta sen sielu asuu yhä mökkipuutarhassa. Joskus se lepattelee sitruunaperhosen hahmossa, toisinaan taas tassuttelee pitkin plantaasin polkuja ja vilkaisee välillä minua, että seuraanko johtajaa. Kissasielun lisäksi poluilla kipittää aika lauma lapsia. Milloin minkäkin nurkan takaa kuuluu intiaanikiljahduksia, naurua, itkua, tappelunujakan ääniä. Vuosia ja kymmeniä sitten minulla oli parhaimpaan (tai pahimpaan) aikaan puoli tusinaa kesälasta kerralla. Heidän kaikkien äänet ovat tallentuneet pihamaisemaani ja kuuluvat korviini joka kesä, riemukkaina ja haikeina muistoina.

Talo on suljettu, muistot ovat lukkiutuneet ullakkokomeroon. Vain kesästä itsepäisesti kiinnipitävä kurttulehtiruusu on aukaissut muutaman valjun kukan. Vaahtera on pudottanut lehtensä tyhjälle nurmelle. Hyppään vaahteranlehtikasaan ja kuuntelen sen kahinan ja sipinän säestystä Syyslaululle: Näkemiin ja kuulemiin, kesä!

Syksy

Merjan merkintä:

Pakko se on sanoa ääneenkin: nyt on syksy.  Ei enää loppukesä tai jokin muu menneeseen tarraava kesänjatke. Syksy se on, eikä siinä mitään vikaa ole. Tämmöisen kesän jälkeen syksyyn on sitä paitsi ihana laskeutua. On ollut lämpöä, aurinkoa, sopivasti sadetta ja pilvipoutaa. Kaikilla on ollut säiden puolesta hyvä kesä: ihmisillä, kukilla, yrteillä, porkkanoilla, mustajuurilla, etanoilla, hyttysillä. Tosin kirvoilla taisi ainakin täällä Turun seudulla mennä vähän heikommin. Jossakin vaiheessa kesää yleensä mustien pisteiden pilkuttama kameliajasmike ainakin sai tänä vuonna olla rauhassa kiusaajiltaan.

Mutta nyt on siis syksy ja sadonkorjuuaika. Ja hyvä se sato on ollutkin! Vadelmat napsittiin tuoreeltaan parempiin suihin ja herukat ja raparperit on keitetty mehuksi (ne on jo melkein  juotukin!).  Kasvimaa kantoi kauniisti yrttejä, kesäkurpitsaa, salaattia. Mustajuurikausi on parhaimmillaan juuri nyt. Toista kesää palvellut ihanainen kasvihuoneeni osoittautui oikeaksi aarreaitaksi. Koskaan ennen ei tomaattisato ole ollut näin runsas, ja lajikevalintani näyttävät menneen nappiin. Minä viljelen vain huolella valikoituja kirsikkatomaatteja, koska niillä on korkeampi kilohinta. Tanskan vientiä minulla on varaa ostaa kaupastakin.  

Riemukas tomaattikesä

Ensimmäisenä heinäkuussa hedelmänsä kypsytti Sweet Olive yhtä aikaa Gardeners Delightin kanssa. Sitten oli vuorossa uusi tuttavuus Chocolate Cherry (kuvassa).  Sepä onkin hauska lajike, tummanruskea, mehukas ja makoisa. Ildi sai pienet keltaiset marjansa kypsiksi elokuussa. Ildi ei ehkä ole liiallisella makeudella pilattu, mutta on vertaansa vailla persiljaisen munakkaan maku- ja väripilkkuna. Sokerina pohjalla – kirjaimellisesti – elokuun lopulla kypsyi ensimmäistä kertaa viljelyssä ollut Tomatoberry. Se on uskomattoman makea ja paksuhkon nahkansa takia säilyy korjuukunnossa pitkään. Ja tomaattien hellässä huomassa basilikat tuoksuivat koko pitkän kesän. Sitruunabasilika oli uusi kokeilu, joka löi minut ällikällä. Miten voi jokin muu kasvi kuin sitruuna tuoksua ja maistua niin paljon sitruunalta? Yritit roikkuvat nyt sievinä nippuina keittiön katossa kuivumassa.

Tänään keräsin kasvihuoneesta viimeiset Chocolate Cherryt ja Tomatoberryt. Sitten onkin edessä enää kasvihuoneen siivous ja viiniköynnöksen leikkaaminen joskus marraskuun tietämillä.

Talvi riutalla

Talven ajan tämä blogi saa minun puolestani maata joutilaana uunin pankolla. Eevali ehkä tarinoi täällä kesämuistojaan ja -haaveitaan, mutta minä suuntaan tarmoni uudehkoon riutta-akvaariooni. Niitä juttuja voit seurata Riutta olohuoneessa –blogissa.

Kiitän kaikkia lukijoita, keväällä tavataan!